63. Hullua hurskaampi

No, selittihän se asian perusteellisesti, väänsi rautalankamallinkin siitä, mutta, totta puhuen, en tullut sen sönkötyksestä hullua hurskaammaksi. (Google pe 13.1.2012)

Tällä kertaa katsoin tv-tentin kokonaisuudessaan ja luin sen jälkeen Perässähiihtäjän blogin, jonka hän oli kirjoittanut tuoreeltaan, keskiyöllä. Aamulla selasin vielä läpi kommentit, mutta en laskenut niiden lukumäärää. Samoja nimiä siellä näytti esiintyvän kuin aikaisemminkin.

Vilkaisin myös Uuden Suomen keskustelupalstaa.

Kylläpä on suuri ero kommentaattoriporukoissa. Toinen on kuin yliopiston suuri luentosali. Toinen kuin likasanko. Mahdolliset lukijani saavat arvata kumpi kumpikin on.

Minulle itselleni kävi kyllä vanhanaikaisesti: en tullut hullua hurskaammaksi! Sönkötykseksihän se meni. Ehdokkaiden, YLEn toimittajien, koululaisavustajien ja koululaisyleisön esiintymisestä syntyi sekametelisoppa. Se ei kirkastanut eikä sumentanut omaa mieltäni. Siitä jäi oikeastaan vain karvas jälkimaku.

Mietin koko aamupäivän, mistä se johtui.

Asetelmahan oli kaikin puolin herkullinen. Kaikki kahdeksan presidenttiehdokasta olivat paikalla. Kuulustelijat olivat jakaneet aiheet selkeiksi kokonaisuuksiksi. Yleisönä oli tuhatkunta teini-ikäistä nuorta, jotka olivat valmistelleet sarjan lyhyitä kysymyksiä ja valinneet omat juontajansa. Kuulijoilla oli käsissään äänestyskoneet, joilla mitattiin, kuka kunkin keskusteluosion voitti. Suora televisiolähetys oli siis hyvin strukturoitu. Kaikki edellytykset elävään teatteri-iltaan olivat siten olemassa. Kameran hauska haukottelukohtauskin osui mukavasti kohdalleen.

Mikä meni siis pieleen?

Ensimmäisen syyn löysin omasta itsestäni. Olin ylikypsä. Eihän kaksinkertainen ex-politrukki voikaan olla enää mikään raakile. Tiesin etukäteen liikaa. Tunsin osan ehdokkaista liian hyvin. Odotukseni olivat sen mukaiset. Ei yllätyksiä. Samaa, vanhaa puuroa oli jälleen tarjolla. Olin siis väärä henkilö kuuntelemaan ja katsomaan tätä teatteriesitystä.

Toinen syy oli esityksen käsikirjoituksessa ja ohjauksessa. Paikalle saapunut yleisö oli ikärakenteeltaan pahasti vino. Asetelma vanhat vs. nuoret näkyi tietysti "äänestystuloksissa". Arhinmäki ja Haavisto pärjäsivät. Tämä ei kuitenkaan ulottunut naisehdokkaihin asti, vaan he jäivät kaikissa "äänestyksissä" miesten varjoon. "Ikäpresidenttien" (Lipposen ja Väyrysen) yritys leikitellä ei purrut. Vanha mikä vanha! Tilaisuuden käsikirjoitus oli aivan liian kaavamainen. Eduskunnan kyselytunnit, jopa tavalliset lähetekeskustelutkin, ovat nykyisin paljon elävämpiä. Epäilen, että tämä oli käsikirjoittajien (YLEn ohjelmajohtajien) yritys antaa laitoksesta nuorekas kuva ja osoittaa, että kansan (eduskunnan) omistama laitos ymmärtää nuoria ja antaa heidän äänensä kuulua. En usko, että tämä viesti meni kovinkaan hyvin perille kotikatsomoihin. Ohjelmarakenteen väkinäisyys ja vanhanaikaisuus teki siitä tylsän.

Kolmas syy oli rasismikeskustelussa. Se ryöpsähti esiin hallitsemattomasti iltamyöhään ja jäi pinnalliseksi juupas-eipäs väittelyksi. Olisi pitänyt tietää, että sen myötä raapaistiin räjähdysherkkää aihetta, samanlaista kuin taannoinen homo-ohjelma. Keskustelua olisi pitänyt valmistella huolellisemmin. Ehkä se olisi pitänyt jättää kokonaan pois tämäntyyppisestä massaohjelmasta. Nyt katsoja jäi klassiseen karnevalisaation ansaan, joutuessaan miettimään oliko kissantappovideon aikoinaan tehnyt nuori mies hullu vai onko hullu se presidenttiehdokas, joka otti samaisen, vanhan videon esille vuoden 2012 keskusteluohjemassa..

Tätä kysymystä pohtiessani törmäsin Sari Salinin väitöskirjaan "Hullua hurskaampi" vuodelta 2002 Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden laitoksella. Väitöskirjan otsikko tarkoitti väittelijän mukaan sitä menippeiaan kuuluvaa karnevalisaatiota, jossa viisas osoittautuu hulluksi ja hullu viisaaksi.

Seuraavaksi törmäsin kauas historiaan, ajanlaskumme aamuhämärään, kun yritin löytää vastauksen Eeva Biaudetin ja Timo Soinin kärkevään väittelyyn rasismista, mihin Paavo Arhinmäki kytki syytökset äärioikeistolaisuudesta. Löytyisikö siitä jälkeäkään menippolaisesta ironista. Tuntui nimittäin aivan kummalliselta, että tällaisesta teemasta ryhdyttiin tällaisessa tilaisuudessa ylipäätään väittelemään. Käytiinkö tässä keskustelua vakavasta aiheesta vain pilailleen? Tempaistiinko pilanteon kohde esille vain satiirisen leikillisesti? Vai olivatko keskustelijat pelkästään typeriä, arkipäivän tosikkoja?

Huomasin päivän mittaan ajautuvani yhä kauemmaksi blogini aiheesta, joka koskee vain yhtä televisio-ohjelmaa ja yhtä vaaliväittelyä eikä suuria kysymyksiä etiikasta ja moraalista, jotka kylläkin kytkeytyvät tosielämässä rasismin ja äärioikeistolaisuuden ongelmaan.  

Eivätkö meidänkin presidenttiehdokkaamme voisi puhua sellaisista suurenmoista aiheista, joista aikoinaan kirjoitti roomalainen valtiomies, kirjailija ja stoalainen filosofi, nuorempi Seneca (Lucius Annaeus Seneca,n. 4 eaa. – 65 jaa.) - siis lempeydestä, mielenlujuudesta, onnellisesta elämästä ja ilosta. Taikka lohduttautumisesta, kaitselmuksesta tai mielentyyneydestä?  - Seneca ei tosin ole kovin rohkaiseva esimerkki vaalitaistelun loppusuoralle päässeille presidenttiehdokkaille. Roomalainen historioitsija Tacitus nimittäin kertoo, että keisari Nero tuomitsi Senecan tekemään itsemurhan ilman oikeudenkäyntiä ja ilmeisesti syyttämänä Pisoan salaliittoon.

(Huomautan tähän väliin, että Keskustan presidenttiehdokas, Paavo Väyrynen, viittasi tällaisiin aiheisiin tai ainakin iloon ja onneen tämänaamuisessa TV1:n uutistoimituksen haastattelussa. Hän ei kuitenkaan pärjännyt kovin hyvin eilisissä suosikkiäänestyksissä)

Nyt sorruttiin väittelemään yhdestä mieliä kuohuttaneesta videoteoksesta ja yhdestä suomenruotsalaisesta tutkijasta (Axel Olof Freudenthalista, 1836-1911),  joka sattui pitämään suomenkielisiä fennomaaneja ruotsinkielisiä svekomaaneja alempiarvoisina.

Kyllä  Euroopassa riehuva muukalaisviha ja äärioikeistolaisuus (ks. blogini nro 15) ansaitsisivat laajemman, syvällisemmän ja kiihkottomamman analyysin. Kysymys on vakavasta yhteiskunnallisesta vaarasta ja uhkasta, joka saattaa saada (kuten viimekesäinen tragedia Norjassa osoitti) traagisia ilmenemismuotoja.