65. Odottavan aika

Aika on armoton. Jossakin raksuttaa kello, joka mittaa ihmisille, eläimille, kasveille, kallioille ja merille, jokaiselle oliolle, täsmälleen yhtä pitkän pätkän elämän langasta. Kukaan ei saa pitempää eikä lyhyempää aikaa kuin joku toinen. Aika on kaikille sama, vaikka avaruus onkin aikaa täynnä!

Silti jokainen elämä on erilainen. Elämä itsessään voi olla lyhyt tai pitkä. Silmänräpäyksistä vuosiin. Satoihin vuosiin. Tuhansiin vuosiin. Satoihin tuhansiin ja satoihin miljooniin vuosiin. Riippuen siitä, millaisesta elämänmuodosta on kysymys. Muistelen lukeneeni jo kauan sitten, että lähes kaikki elämä on useaan kertaan ollut vähällä tuhoutua kokonaan maapallolta, mutta aina se on jossakin muodossa jatkunut. Tämän ajattelun mukaan ihmisen elämä on melko uusi ja lyhyt välähdys maailmankaikkeudessa.

Keskimääräisillä tilastoluvuilla ei ole merkitystä. Ne vain hämäävät. Ne peittävät alleen elämän todellisen, valtaisan kirjavuuden.

Me mittaamme kuitenkin aikaa joka hetki. Useimmiten tiedostamattomasti. On mennyttä ja tulevaa aikaa. On myös olemassa eksistenssimme suurin aika: nyt-hetki. Sillä ei ole menneisyyttä eikä tulevaisuutta. Usein kuvaan tuota tärkeää hetkeä matemaattisella arvolla nolla. Jos siihen lisää jotakin (+) tai siitä vähentää jotakin (-), se menettää heti olemuksensa. Siis kaikkensa.

On myös odottavan aika. Sitä kutsutaan pitkäksi, vaikka se on todellisuudessa täsmälleen saman pituinen kuin armoton aika yleensä. Siihen on vain latautunut psykologista, siis inhimillistä, jännitystä.

Tänä päivänä, keskiviikkona, odotan kahta aikaa: (1) ensi sunnuntaita, jolloin ratkeaa tuleeko presidentinvaaleissa toinen kierros ja jos tulee, ketkä kaksi ehdokasta ovat siinä mukana ja (2) blogieni 1-vuotispäivää.

Jännittävyydessään ne eivät ole laisinkaan samanarvoisia. Ensimmäiseen liittyy suuri yhteiskunnallinen lataus. Siksi sen odotusaikakin tuntuu pitemmältä. Jälkimmäisestä puuttuu kaikki jännitys. Molempiin liittyy kuitenkin sama ajan armottomuuden sääntö. Kun aikaraja sulkeutuu, tiedän lopputuloksen.

Aloitan kuitenkin omahyväisesti odottavan ajan analyysini helpommasta päästä, blogihistoriastani, johon siis tämäkin blogini, järjestysnumeroltaan 65, kuuluu ja johon mahdolliset lukijani ovat voineet halutessaan tutustua.

Kirjoitin päiväkirjaani viime vuoden helmikuun toisena päivänä Nizzassa tekstin, josta katson blogihistoriani alkaneen:

ke 9.2.2011 Nousin ylös klo 6.17, kun olin yön mittaan päätynyt siihen ajatukseen, että aloitan sittenkin blogisarjan Googlessa. Kirjoitan kylläkin omalla nimelläni, mutta kehitän siitä novellisarjan, jonka "päähenkilönä" on fiktiivinen mies nimeltään "Viljo Vähänen"

Hyvin pian huomasin, että sanonta "novellisarja" oli ihan pielessä ja ettei Viljo Vähäsestä ole muodostunut "päähenkilöä" vaan eräänlainen apulainen. "Fiktiivinen mies" on kyllä osunut kohdalleen.

Nyt odotan, mitä tulen tekemään Viljolle hänen 1-vuotispäivänään. Se on kuitenkin siltä osin selvää, ettei hän tule enää esiintymään T:n "hovimestarina" eikä Teuski-kissankaan blogielämä jatku. Mäntyniemeen (mitä en kylläkään ole maininnut kertaakaan) tulee uusi komento. "Tohtorikin" saa lähteä.

Mutta jatkanko Nizzassa blogejani 9.2.2012 jälkeen, on vielä täysin ilmassa. 

Myönnän kyllä, että bloggailu on täyttänyt ihan mukavasti sen odotusajan, jota kesti lähes kaksi vuotta ennen kuin aloitin tämänmuotoisen kirjoittamisen. Se on tuonut kirjoittamiseen aivan uuden ulottuvuuden: ajattomuuden. Ei ole määräaikoja. Ei ole ketään, joka hengittäisi niskaani tai kyselisi, mistä voisin kirjoittaa. Tekstit lähtevät lentämään muutamassa sekunnissa, mikä on aivan toista verrattuna niihin aikoihin, jolloin saatoin joutua odottamaan viikkokaupalla, että jokin artikkelini julkaistaisiin jossakin päivälehdessä. Blogien myötä tämä odotusaika on kadonnut. Se on tuntunut hyvältä.

Silti epäröin, ja se tekee tästä 22 päivän odotusajasta pitkän. Viljoltakaan en voi oikein kysyä, kun hän on samassa liemessä kuin minä. Hän on tietenkin siinä suhteessa erikoisasemassa, että hän on jo kertaalleen kuollut. Hänen "murhaamisestaan" (á la Agathe Christie) ei olisi mitään hyötyä.

Päätös on kuitenkin tehtävä ennen kuin kohtalokas torstai (9.2.2012) valkenee ja aurinko nouse St. Jean-Cap Ferrat'n takaa.

Sitä ennen tiedämme, kuka on Suomen seuraava presidentti.

Tämänkertainen odotusaika, erityisesti nämä neljä kokonaista päivää ennen ensi sunnuntai-iltaa, alkaa jo nyt tuntua pitkältä. Tiedän sen venyvän aivan katkeamispisteeseen saakka ennen kuin vaalihuoneistot suljetaan.

Yritän omalta kohdaltani helpottaa odotusta muutamalla kommentilla:

(1) Viljo Vähäsen arvaus salaisten kuntakarttojen julkistamisesta näyttää osuneen kohdalleen. Vaikka kukaan ei ole tietenkään myöntänyt, että koko operaatio oli suunniteltu Sauli Niinistön vaalikampanjan sotkemiseksi, riemu Väyrysen kentällä paljastaa kaiken. Nähtäväksi jää, onko sillä mitään merkitystä vaalien lopputulokseen.

(2) Hesarin ja Nelosen eilinen vaalitentti meni täydelliseksi sönkkäykseksi. Papereille kirjoitettu struktuuri hajosi kuin korttitalo tuulessa. Teemat katkeilivat mielivaltaisesti. Siihen turhautuivat sekä katsojat että debatööörit. Kaupalliset mainokset ja hauskaksi tarkoitettu sketsi Mielensäpahoittajasta rikkoivat asialliseksi tarkoitetun debatin pahasti. Ehkä se ei näkynyt ja tuntunut paikanpäällä, mutta kotikatsomossa kylläkin. En myöskään pitänyt siitä, että ehdokkaat oli pantu riviin tuoreimman gallupin mukaisesti. Lipposen tätä koskeva kritiikki oli täysin oikea. Kun ehdokkailla oli jo numerot, heidät olisi pitänyt panna istumaan siinä järjestyksessä. 

(3) Henkilökohtaiset haastatteluohjelmat ovat sen sijaan toimineet erinomaisesti. Tässä tapauksessa uusinnat ovat olleet paikallaan, vaikka ne muutoin monta kertaa ärsyttävät. Jäljellä on vielä kaksi yhteisesiintymistä. En odota niiltä kovinkaan paljon. En ainakaan sisällöllisesti. Yli 1 360 000 kansalaista on jo äänestänyt ennakkoon. He jännittävät tietysti oman hevosensa loppukiriä. Annettu ääni on annettu. Sitä ei voi peruuttaa, vaikka oma kandidaatti munaisi kuinka pahasti näissä viimeisissä debateissa. Arpa on heitetty!

(4) Tähdet ovat nousseet ja sammuneet. Suuri yllätys on kuitenkin vielä mahdollista. Tällaisena en pidä luonnollisestikaan sitä, että Sauli Niinistö jatkaa toiselle kierrokselle. Se näyttää täysin varmalta. Niin suuri keikaus, että hän putoaisi pois jo ensimmäisellä kierrokselle ei ole mahdollista. Ei sitä yllätystä saa aikaan edes Watergate! Sen sijaan pidän vieläkin mahdollisena, että Niinistö valitaan suoraan, ilman toista kierrosta. Hänen kohdallaan ei voida puhua tähden sammumisesta, vaikka gallupit kertovat alkuajan huippulukemien sulaneen pois. Mielestäni Niinistön uskottavuus on kasvanut sen jälkeen, kun gallupluvut ovat normalisoituneet. Asian ratkaisevasti tietysti vain ne, jotka ovat sunnuntai-iltaan mennessä äänestäneet. Siinä eivät nukkuneita auta edes rukoukset!

(5) Jos mennään toiselle kierrokselle, odottavien aika käy tuskallisen pitkäksi. Perässähiihtäjän ja hänen kommentaattoreittensa spekulaatiot erilaisista "oppositioista" toteutuvat vasta toisen kierroksen odotusajalla. Silloin mitataan, kuinka syvät kaunan ja vihan kuilut todella ovat. Jaksan uskoa vankasti siihen, että tässä suhteessa Sauli Niinistöllä on kaksi vahvaa etua puolellaan:

(a) Hänen paikkansa on suuren historiallisen aallon sisällä. Hänellä on siis etunaan massan voima. Tässä suhteessa hän edustaa myös muutosvoimaa. Vanhat ajat ovat takanapäin. Uusi aika on edessä.

(b) Hän on ymmärtänyt pitää riittävän suurta hajurakoa emopuolueeseensa tietäen, että sen molemmilta laidoilta tulee aika ajoin lunta tupaan. Onni Rantalan ja Pertti Pesosen aikoinaan kehittelemä ajatus "kokoomuksesta" eli kansallisesta yleispuolueesta, jonka kannattaja- ja jäsenkunta jakautuu jokseenkin tasaisesti eri yhteiskunta- ja ammattiryhmiin, voi  osoittautua tässä tilanteessa ja tänä ajankohtana ratkaisevan tärkeäksi. Tämän vuoksi Sauli Niinistöllä on mahdollisuus esiintyä uskottavasti myös sillanrakentajana.

(6) On valiteltu ulkopolitiikan vähäistä osuutta vaalikeskustelussa. Mielestäni siinä ei ole mitään ihmettelemistä. Sillä alueella ei ole sellaisia jännitteitä, jotka repisivät kansakuntaa hajalle - kun asia ilmaistaan hieman juhlallisesti. Mielestäni meidän ei ole myöskään hyvä luoda tällaisia jännitteitä keinotekoisesti. Se ei olisi kansallisen edun mukaista. Tässä suhteessa presidentti Tarja Halosen viimeisin avaus Moskovan vierailulla oli suorastaan loistava. Suomen (Karjalan) ja Venäjän välisen rajan vertaaminen Ranskan ja Saksan väliseen  Elsass-Lothringenin alueeseen oli oivallinen, vaikka historioitsijat tulevat varmasti osoittamaan, että vertailu ontuu niin ja niin monessa suhteessa. Nykyinen presidentti tuli antaneeksi seuraajalleen hyvän esimerkin luovasta ajattelusta!