Jokaisella
ihmisellä on omatunto. Joskus se nukkuu. Joskus se on hereillä ja kolkuttaa.
Presidentti Mauno
Koiviston omatunto heräsi juuri ennen kuin presidenttiehdokkaat aloittivat
suuren vaalikeskustelun TV1:ssä. Se löi ällikällä Perässähiihtäjänkin.
Lumi pöllysi.
Metsä ryskyi.
Soitin aamulla
Viljo Vähäselle, kun hänkin oli ehtinyt nukkua yli yön.
Viljo kertoi
miettineensä asiaa pitkälle aamuyöhön. Se on hänen tapaistaan silloin, kun
jokin yllättävä väri ilmestyy elämän paletille. Nyt tapahtui juuri niin.
- Olen samaa
mieltä Unski Hämäläisen kanssa. En osannut mitenkään odottaa, että entinen,
korkeasti arvostamani presidentti, tulee mukaan vaalikeskusteluun aivan viime
hetkellä. Ja millä tavalla! Välittömästi tuli mieleeni Urho Kekkonen, joka
runnasi kokoon Miettusen hätätilahallituksen vuoden 1975 vaalien jälkeen.
Vaikka eihän tässä ollut kysymys hallituskriisistä, vaan siitä, kenestä tulee
seuraava presidentti. Tämä oli itse asiassa yllättävämpikin ele. Oltiinhan
1970-luvulla jo totuttu siihen, että presidentti ohjaa politiikkaa väkevällä
kädellä. Sitähän Koivisto oli kyllä itsekin harrastanut omalla kaudellaan, esimerkiksi
silloin, kun hän marssi yli Väyrysen junaileman kassakaappisopimuksen.
Vetoaminen "omaantuntoon" ja "pistokseen sydämessä" oli
mielestäni hyvin yllättävää poliittista retoriikkaa näin korkealla tasolla. Ihminen
laskee harvoin oman naamionsa yhtä rohkeasti kuin Mauno Koivisto teki.
Psykoanalyyttisessa mielessä hän antoi yliminänsä kaiken kansan
riepoteltavaksi. Se oli mahtavaa, mutta sitä en todellakaan osannut odottaa.
"Luuletko,
että Koivisto halusi tällä tavalla asettua jonkun presidenttiehdokkaan tueksi?"
- Ei. En
todellakaan luule. En näe sellaista laisinkaan. Ei tähän viestiin, joka
jaettiin kirjallisena kaikille debatööreille ja josta keskusteltiin pitkään suorassa
lähetyksessä, sisältynyt mielestäni mitään sellaista, joka olisi
tukenut jotakin nimenomaista ehdokasta. Sen sijaan se oli kyllä vahva vetoomus
kaikille: "Älkää riisuko enää! Älkää seuratko minun jälkiäni! Minä olin -
tai ainakin saatoin olla - väärässä!"
"Näin
minäkin ajattelen. Se oli pikemminkin henkilökohtainen synnintunnustus tai
testamentti.
Sanotaanhan, että omatunto kolkuttaa, jos ihminen tuntee tehneensä
jotakin väärin ja katuu tekoaan. Tässä yhteydessä kolkutuksella ei ollut mitään
tekemistä uskonnollisen vakaumuksen kanssa, joten tuskinpa kristillisetkään
pystyivät repimään siitä itselleen irtopisteitä. Mutta sen sijaan siinä kyllä
kuului poliittisen moraalin ääni. Mieleeni tuli YK:n peruskirjan ajatus, että
"kaikki ihmisolennot
syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on
annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden
hengessä." Näen, että Mauno Koivisto oli kirjoittanut viestinsä tässä
hengessä. Hän halusi olla rehellinen kansalainen ja esimerkki tulevalle
presidentille."
- Tuo on aika paljon
sanottu. Mutta ehkäpä siinä on niin sanottua vinhaa perää. Jostakin
tuollaisesta tällainen väliintulo on saattanut syntyä. Ehkä entinen presidentti
on säikähtänyt sitä, että lumipallo, jonka hän pani pyörimään hyvässä uskossa
ja hyvässä tarkoituksessa keväällä 1982, on paisunut lumivyöryksi, joka ruhjoo
mennessään suomalaisen yhteiskunnan perusrakenteita. Valtiosääntöuudistuksen
nimellä alkanut kehitys on toisin sanoen johtanut tilanteeseen, jossa perustuslakiin
on syntynyt repeämä josta valtiosääntöoppineet varottivat jo silloin, kun asiaa
käsiteltiin eduskunnan perustuslakivaliokunnassa. Presidentin valtaoikeuksien
riisuminen demokratian ja parlamentarismin nimissä on karannut käsistä.
Presidentistä on tullut pelkkä sivustakatsoja! Tämä näkyy minunkin mielestä
siinä, ettei perustuslain 93. pykälää osata enää edes tulkita siinä hengessä,
kuin vanha valtiosääntö oli kirjoitettu. "Suomen ulkopolitiikkaa johtaa
tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa." Tästä on
tullut joillekin pelkkä mantra, jota hoetaan, mutta jonka sisältöä ei
ymmärretä tai sitä halutaan väen väkisin lukea väärin. Presidentin asemaa
ulkopolitiikan johtajana on alettu heikentää ottamalla perustuslakiin
määräyksiä Euroopan Unionista, joka on vain erään (lyhyen ?) aikakauden
ilmentymä eikä ehkä laisinkaan yhtä kestävä kuin kansallisvaltio nimeltään
Suomi. Valtioneuvostolle on määrätty vain valmisteleva tehtävä. Päätökset
tehdään eduskunnassa. Tulevaisuutta ajatelleen saattaa olla kohtalokasta, että
presidentiltä on riisuttu oikeus hajottaa (päätöksiin kykenemätön) eduskunta ja
määrätä uudet vaalit toimitettaviksi. Virheeksi saattaa osoittautua myös se,
että presidentin roolia hallitusta muodostettaessa on pahoin heikennetty. Maailma
on täynnä demokratian ihanteita ja esimerkkejä niiden katkerista sortumisista. En
ihmettele laisinkaan, että presidentti Mauno Koiviston omatunto on alkanut
kolkuttaa.
Minusta se on hyvän
merkki!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti