”Kuinka suuri tila ihmisen olisi
varattava omalletunnolleen?”
Viljo Vähänen onnistui jälleen
yllättämään minut kysymyksellään, kun kävelimme varhaisena sunnuntaiaamuna
kohti Ryssänkärkeä.
Olin kertonut hänelle nähneeni
parvekkeeltani meriharakan, joka tunki pitkää, punaista nokkaansa pihanurmemme
sisään. Ajattelin, että sieltä nousisi liero tai jokin muu ötökkä, mutta nokka
oli tyhjä. Ainakin se näytti siltä. Se ei tuntunut lintua vaivaavan, vaan
hetkessä se pisti nokkansa uudestaan maan sisälle.
En siis ymmärtänyt, miksi Viljo
hyppäsi omaantuntoon. Eihän meriharakalla ole (tietääkseni) sellaista
ominaisuutta kuin omatunto. Ei se ajattele. Ei se turhaudu. Sehän etsi vain
ruokaa aamukasteen seasta.
Viljo selitti.
”Meidän on hyvä katsella ympärillemme.
Aamu on siinä mielessä hyvää aikaa. Aivot ovat saaneet levätä. Aistit ovat
herkässä. Silloin saatamme saada pienistä, vähäpätöisistä asioista tärkeitä
vinkkejä. Niin kuin siitä meriharakastasi. Onhan se vähän omituisen näköinen.
Jotenkin epäsuhtainen. Liian iso nokka ja pitkät jalat. Ja kamala ääni –
silloin kun se pelästyy. Et varmaankaan hätistänyt sitä lentoon?”
En tietenkään hätistänyt, vaan
oikeastaan ihastelin sen vikkelää tepastelua tammeni alla. Onhan se vieläkin
vähän harvinainen näky Lauttasaaressa, vaikka niitä on nyt paljon enemmän kuin
muutama vuosi sitten. Mutta mitä tekemistä sillä on omantunnon kanssa?
Odotin.
”Omatunto ei rääkäise kuin
meriharakka. Mutta se voi soida kuin hälytyskello.”
Jaha.
Ymmärsin heti. Viljokin oli lukenut
Kirkko&Kaupungista Matti Apusen jutun ”Vapaus on omantunnon asia” (ks.
K&K 9.7.2014. ”Sanan selittäjä”).
Siinä Elinkeinoelämän valtuuskunnan
puheenjohtaja sanoo, ettei omatunto koputtele häntä, kun hän kirjoittaa
kolumniaan: ”Oikeudenmukaisuus tarkoittaa eettistä tasapainoa. Omatunto on
hälytyskello, joka soi silloin, kun tasapaino on uhattuna.”
Huolimatta omituisesta ulkonäöstään
meriharakka pysyy tasapainossa. Se on luotu tasapainoiseksi olennoksi, vaikka
ihmissilmä (järki) tuntuu kapinoivan sitä vastaan.
Tästä päästiin varsinaiseen asiaan.
M. Apunen kirjoittaa: ”Mitä enemmän
valtiolla on valtaa, sitä vähemmän ihmisellä on tilaa päättää itse. Ja sitä
vähemmän ihmisellä on tilaa omalletunnolle, jonka nimissä valtiotakin vastaan
voidaan puhua … minulle vapaus on suuri itseisarvo.”
Päädyimme siis pohtimaan vanhaa,
visaista ongelmaa. Mikä on yksilön (ihmisen, meriharakan) suhde systeemiin
(valtioon, luontoon)? Missä kulkee oikeudenmukainen raja?
Viljo muisti heti, että minä olin
pohtinut samaa asiaa vuosia sitten ”Susiko vapaaksi?”-artikkeleissani, mutta
nyt hänellä näytti olevan jotakin tuoreempaa sanomista.
Viljo Vähänen jatkoi.
”Apusen ajatus valtion roolista
sisältää omituisen, mutta hyvin yleisen, vääristymän. Hän sanoo, että ’meillä
(hänellä itsellään?, EVA:lla?, suomalaisilla?, kapitalisteilla?) on outo
olettamus, että valtio olisi lähtökohtaisesti hyväntahtoinen, koska valtio
olemme me. Tämä ei ole totta. Byrokratialla on todistetusti oma tahto, jota se
myös käyttää. Ei ole mitään perustetta ajatella, että valtio olisi humaanimpi
kuin vapaan valinnan järjestelmä’. Tällaisen ajattelun juuret löytyvät Ludvig
XIVn, Aurinkokuninkaan, ajattelusta: L’etat
s’est moi. Eihän valtio ole hyväntahtoinen siksi, että se (systeemi) olisi
meidänkaltainen. Sehän johtaisi auttamattomasti ajatuksellisen umpikujaan,
koska ’meidänkaltaisuus’ sisältää ratkaisemattoman ristiriidan ”meidän” ja
”noiden” (muiden) välillä. Valtiosta ei sen vuoksi ole syytä käyttää epiteettiä
hyväntahtoinen, koska siinä on (käyttääkseni
nykyistä muotisanaa) paha valuvika. Ei valtio siksi voi olla myöskään
humaanimpi kuin vapaaseen kilpailuun perustuva markkinatalous, jonka hyviä
puolia Apunen päätyy luettelemaan. Valtio ei siis voi olla ’lähtökohtaisesti
hyväntahtoinen’, mutta se saattaisi olla ’lähtökohtaisesti oikeudenmukainen”,
jolloin se myös pystyisi ylläpitämään eettistä tasapainoa …”
- Haluat siis sanoa, että EVA:n
johtaja on väärässä väittäessään, että vapaat markkinat tekevät kaikkensa, että
tyranniaa olisi mahdollisimman vähän, sain kysytyksi, kun huomasin Viljon vähän
epäröivän.
”Kun hypätään tosiasioista idealismin
puolelle, astutaan hyllyvälle suolle. Ranskan Aurinkokuninkaalle annettiin nimeksi Louis Dieudonné, Ludvig
Jumalan antama ja hänen aikanaan
ehdottomaan itsevaltiuteen (siis tyranniaan) perustuva systeemi saavutti
huippunsa. Vastaavanlaisen hallitusmuotoon (valtioon) päätyivät mm. Napoleon,
Hitler ja Stalin. Muitakin hirmuhallitsijoita voisin luetella. Niitä riittää.
Valistuneiden diktaattoreiden ihailijoita on maailma pullollaan vielä tänäkin
päivänä. Epäilemättä vapaat markkinat tekevät kaikkensa, jotta tyranniaa olisi
mahdollisimman vähän. Se on hienosti sanottu. Kyllä minäkin pidän vapauden
edistämistä hyvänä asiana.”
Mutta.
”Omatunto
on kuitenkin aina yksilöllinen”, kuten Matti Apunen kirjoittaa. ”Tässä hän on
oikeassa. Silti minua on aina jäänyt vaivaamaan kysymys siitä, mitä on
omantuonnon tuollapuolen. Vaikka tuntisin olevani täysin vapaa ja jos minulla
olisi oikeus tunkea nokkani mihin ikänä haluaisin (kuten meriharakalla
aamuauringossa), kuinka pitkälle voisin työntää vapauteni rajaa ennen kuin
omantuntoni hälytyskello alkaisi soida.”
”Kun
Apusen hälytyskello alkoi soida kommunistisessa Puolassa ja hän koki vapauden
herätyksen nähdessään toisinajattelijoiden kirjoituksia ihan paikan päällä,
herää kysymys, onko hänen hälytyskellonsa nyt nukahtanut, kun Puola on
vapautunut tyrannian ikeestä ja saanut pukea ylleen vapaan markkinatalouden
ihanan viitan, josta se joutui maksamaan vain pikkuriikkisen kynnysrahan (EU:n
ja Naton jäsenyyden) päästäkseen nousemaan vapaan maailman vankkureille,
jotka kulkevat voitosta voittoon. Ehkäpä hän ajattelee, että maailma on nyt
tasapainossa ja hälytyskellot voidaan siirtää lastenkammarin leluhyllylle.”
Entä
jos omantunnon tuollapuolen ei ole muuta kuin loputon yö?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti