Kun pääministeri Aleksander Stubb oli valinnut oman puolueensa
ministerit omaan hallitukseensa, Ilta-Sanomat (14.7.2014) innostui kysymään,
kuka Suomea oikeasti johtaa, ja vastasi itse esittelemällä yhdeksän
vallankäyttäjää. Ei numerojärjestyksessä eikä edes aakkosjärjestyksessä, vaan
vähän sikinsokin.
Jättämällä presidentin ja pääministerin pois listalta lehti
antoi ymmärtää, ettei itsestäänselvyyksiä kannata lukijoille tarjoilla.
Lopputulos on aika onnistunut. Näinkin valtaa voidaan
läpivalaista. Annetaan passikuvamaiset kasvot asialle, jonka todellinen luonne
on niin salainen ja vaikea, ettei sitä ole onnistuttu useissa, vakavastikin
otetuissa tieteellisissä tutkimuksissa koskaan paljastamaan.
Pohjoismaiset ja suomalaiset valtatutkimukset ovat jääneet
haromaan tyhjää ilmaa. Samaan sarjaan kuuluu oma väitöskirjani Läpivalaistu valta. Suomalaisten kansanedustajien persoonallisuustyyppien tarkastelu
kuvakertomustestin avulla (Valiotieteellisen yhdistyksen julkaisusarja.
Politiikan tutkimuksia 18, Helsinki 1991).
IS:n lista kolkuttelee kuitenkin oikeita ovia.
Yhdeksästä nimestä neljä on kansliapäällikköä, kaksi entistä
ministeriä, yksi ministeriön osastopäällikkö, yksi ministeriryhmän
erityisavustaja ja yksi puoluesihteeri.
Poliittisen vallan ohjakset ovat tiukasti hallituspuolueiden
käsissä. Opposition tehtäväksi on jäänyt vain kapuloiden heittely
hallitusvankkureiden rattaisiin.
Tässä ei ole mitään uutta tai ihmeellistä. Sen ymmärsivät
kirkkaasti myös vuonna 1983 valitut kansanedustajat (200) sekä ne 58 entistä
kansanedustajaa, jotka olivat mukana vuoden 1984 eduskuntatutkimusprojektissa
Heidän mukaansa varsinainen valtakeskus oli Valtioneuvosto (99,0%), jonka
varjoon jäivät niin presidentti (76,9%) kuin eduskuntakin (67,8%). Virkamieskunta
oli valtahierarkiassa myös aika korkealla (66,5%), mutta oppositiopuolueet
pahnan pohjimmaisina (7,1%). (ks. Martti Noponen, toim, Suomen kansanedustusjärjestelmä, WSOY 1989, s. 311).
Valtatutkimusten valokeila on yrittänyt etsiä vaikuttajia myös
poliittisen koneiston ulkopuolelta, siitä porukasta, josta yhtään nimeä ei
löydy IS:n vallankäyttäjien listalta. Tulokset eivät ole hääppösiä.
Silloin tällöin ollaan kyllä oltu huolestuneista siitä, että
työmarkkinajärjestöille on valunut liian paljon valtaa (esim. Iiro Viinanen samaisessa
IS:n jutussa) tai että jollekin yksityiselle henkilölle (esim. UKK:lle) on
kasaantunut liian paljon valtaa poliittisen koneiston sisällä, mutta
kiistatonta näyttöä asiasta ei ole saatu.
Sama koskee myös ”neljättä valtiomahtia” (lainsäädäntövallan,
toimeenpanovallan ja tuomiovallan ohella) eli mediaa, jonka roolista ja vaikutusvallasta
on jatkuvasti kinasteltu.
Tosiasiaksi näyttää jäävän se, että demokraattisen järjestelmän
valtakeskusta ei pystytä paljastamaan minkäänlaisen laitteen
(tutkimusmenetelmän) avulla ja että ainoa järjestelmä, jonka valtakeskus
paistaa kuin Naantalin aurinko tai Hangon keksi on tyrannia, ehdoton
yksinvalta.
Mutta epäilyksen varjo vaeltaa kuitenkin levottomana ympäri
maita ja mantereita.
Erityisesti tämä koskee taloudellista valtaa. Rahan valtaa.
Missä sen ydin on? Missä ja miten se liikkuu? Miten se vaikuttaa
poliittiseen (yhteiskunnalliseen) päätöksentekoon? Kuka tai ketkä hallitsevat
sitä tähtitieteellisen suurta rahamassaa, joka kiertää päivittäin valon nopeudella ympäri maapalloa?
Pitäisikö valtiovarainministeriön vero-osaston päällikölle,
jonka nimi on IS:n listalla, antaa entistä järeämmät aseet harmaan talouden
kuriin saattamiseksi (sen lisäksi, mitä hallinto-oikeus on juuri päättänyt)? Mitä
johtopäätöksiä pitäisi tehdä Credit Suissen tuoreimmista laskelmista koskien
varallisuutta ja tulonjakoa?
Kysymyksiä riittää.
Vastausten löytämistä vaikeuttaa jatkuva epätietoisuus vallan perimmäisestä olemuksesta.
Mitä me siitä oikeastaan tiedämme?
Itse katson aina silloin tällöin väitöskirjani kuviota, jonka
olen saanut Denis Wrongin ”valtapuusta” (ks. Läpivalaistu valta, Kuvio 3. Vaikutusvallan, vallan ja arvovallan
väliset suhteet. s. 13)
Erityisen tärkeältä tuntuu erottelu tiedostamattoman ja
tiedostetun vallan välillä.
Jos ihmisellä (vallankäyttäjällä) tarkoitus käyttää
valta-asemaansa hyväksi jonkin tietyn tavoitteen saavuttamisesi, hänellä on
neljä vaihtoehtoa: (1) Pakko (fyysinen tai psyykkinen), (2) Manipulaatio, (3)
Taivuttelu tai (4) Arvovalta (pakotettu, sisäistetty, legitiimi, asiantuntemus,
henkilökohtainen).
Minkä näistä suomalainen vallankäyttäjä valitsee? Mitä hän
käyttää omassa työssään?
Kokeneen vallankäyttäjän työkalulaatikossa nämä kaikki välineet
saattavat olla hyvässä ja kauniissa järjestyksessä, mutta hän suojelee omaa integriteettiään tiukasti päästämättä
tutkimuksen valokeilaa tunkeutumaan valtansa aarrekammioon.
Erot saattavat olla käytännössä hiuksenhienoja. Pakkokin voi
olla väkivallatonta. Legitiimi valta (ministeri, kansliapäällikkö) tuntuu
selvältä, mutta voi käytännössä johtaa mitä koukeroisimpiin tilanteisiin
erityisesti niissä ministeriöissä, joissa on kaksi ministeriä.
Entä asiantuntemus? Tarvitseeko ministeri sitä, jos
kansliapäällikkö tietää kaiken? Onko hänen vallankäyttönsä silloin
tiedostamatonta, vai mitä?
Eräs valtatutkimuksen mielenkiintoisista suuntauksista kulkee
käsi kädessä psykologian, erityisesti persoonallisuustutkimuksen kanssa.
Silloin siihen tulee välttämättä myös sosiologian ja historiantutkimuksen
elementtejä.
Vallankäyttäjähän on aina kiinni omassa ajassaan, omassa
ympäristössään ja omassa geneettisessä perinnössään.
Pitäisi oikeastaan voida astua Väyrysen nahkoihin voidakseen
läpivalaista (ymmärtää) Väyrystä vallankäyttäjänä, tai Alex Stubbia samassa
ominaisuudessa.
Tuskin sekään tuottaisi satavarmaa tulosta.
Jokaisella vallankäyttäjällä on omat unensa ja unelmansa. Niitä
ei ulkopuolinen tutkija näe eikä pysty läpivalaisemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti