264. Läpivalaistu valta II osa 140725

Mimosa Hedberg on laatinut yhteenvedon Vladimir Putinin yksityiselämästä. Jutusta ei käy selville, onko hän tehnyt sen Newsweekissä julkaistun artikkelin pohjalta vai onko hän ehtinyt lukea Ben Judahin kirjan Fragile Empire: How Russia fell in and out of love with Vladimir Putin (ks. Iltalehti 25.7.2014 ”Paljastuskirja: Näitä asioita et tiennyt Putinista”). Siitä ei myöskään ilmene, onko kysymys tilaustyöstä, jolla Venäjän federaation presidentin muotokuvaa halutaan kiillottaa, kun sen päälle on roiskunut (lännestä katsottuna) monta kerrosta rapaa Ukrainan kriisin myötä.

Luin Mimosa H:n artikkelin joka tapauksessa läpivalaistun vallan näkökulmasta ja käsittelen sitä ikään kuin se olisi osa ”tieteellistä tutkimusraporttia”, mikä on tietysti kaukana todellisuudesta.

Kun itse olen pitänyt unikirjaa vuodesta 1980-lähtien ja kun laadin omassa väitöskirjassani kuvakertomustestin pohjalta unikollaasheja suomalaisista kansanedustajista, aloitan ”analyysini” Ben Judahin kirjan otsakkeesta, jossa pyritään sanomaan tiivistetysti se, mistä tässä unessa on kysymys. Sen jälkeen pitäisi määritellä unen konteksti eli ne konkreettiset puitteet, joihin uni sijoittuu, ja vasta sen jälkeen siirtyä tulkintaan.

Tulkinnan suhteen olen jo vuosia sitten päätynyt siihen, että vain unennäkijä itse pystyy tulkitsemaan pätevästi omat unensa ja että ”unikirjat”, joissa erilaisille esineille ja asioille annetaan ”tulkintoja”, ovat vain viihdekirjallisuutta. Toisaalta pidän kyllä hyvin merkittävänä osana psykologista tulkintatraditiota Freudin tapaa tulkita unia (ks. Sigmund Freud: Unien tulkinta. Gummerus, 1968).

Siis otsake.

”Paljastuskirja Putinin suljetusta elämästä” on sensaatiohakuista journalismia. Samainen asenne pilkistää myös Judahin omasta valinnasta kirjansa nimeksi. ”Hauras imperium” kertoo kirjoittajan käsityksen siitä, missä tilassa Venäjä juuri nyt on. Se on vaarassa hajota. Suomenkielellä asian voisi ilmaista selvemminkin. ”Särkyvä suurvalta” olisi ehkä parempi käännös.

Ben Judah esittää kirjan alaotsakkeessa myös oman tulkintansa siitä, mikä on edessä olevan katastrofin syy.

”Venäjä rakastui Vladimir Putinin aikana itseensä, mutta kadotti samalla rakkautensa kohteen.”

Aika sentimentaalinen ja dramaattinen otsake!

Tämän kaiken kirjoittaja sanoo saaneensa irti haastattelemalla (nimettömiä, kuten ”tieteelliseen tutkimustraditioon” kuuluukin!) presidentin lähipiiriin kuuluvia henkilöitä (entisiä pääministereitä, nykyisiä ministereitä ja alueellisia johtajia, läheisiä neuvonantajia, virkamiehiä, avustajia kuin tavallisia kansalaisiakin).

Vastaukset eivät välttämättä kerro sitä, millainen ihminen Vladimir Putin todellisuudessa on. Ne ovat vain haastattelijan omia tulkintoja.

Vastaus Immanuel Kantin suureen kysymykseen Was ist der Mensch? jää tämänkin ”tutkimuksen” jälkeen avoimeksi.

Siitä huolimatta Ben Judahin kirja ja Mimosa Hedbergin yhteenveto ovat kaikkea muuta kuin vähäpätöisiä suorituksia. Päinvastoin. Kyllä tämäntapainen ”tutkimus” lisää (kaikista puutteistaan huolimatta) tietoa Venäjästä ja sen johtajasta. Ja sehän on tietysti tärkeää.

Tiedon luotettavuus on kylläkin tässä tapauksessa aivan erityisen vaikea ongelma.

Vaikka B.J. kirjoittaa, että hänen haastattelemansa lähipiiriläiset ovat tunteneen ”pomon” tai ”tsaarin” pitkältä ajalta ja nousseet tämän mukana kabinetteihin aina niistä ajoista lähtien, jolloin Putin toimi Pietarin varapormestarina, varsinaisesta persoonallisuustestistä ei ole kysymys.

Rorschachin musteläiskätesti taikka minun käyttämäni kuvakertomustesti täydentäisivät kyllä huikealla tavalla Ben Judahin ”tutkimusta”, mutta tuskinpa Vladimir Putin olisi sellaisiin testeihin alistunut. Epäilenpä myös, ettei sellaista tutkijaa olisi Venäjän yliopistoista  löytynyt, jolla olisi rohjennut kirjoittaa niiden pohjalta tulkintoja!

B.J:n kuvaus Venäjän presidentin arkipäivästä muistuttaa jossakin määrin niin sanottua osallistuvaa havainnointia, vaikka aineistosta, jota olen ehtinyt lukea, ei käy ilmi, kuinka läheisesti kirjoittaja tuntee ”tutkimuskohteen” ja missä määrin hän on mahdollisesti elänyt Vladimir Putinin vierellä kootessaan ”tutkimusaineistoaan”.

Kun ”tutkimus” nyt julkaistaan länsimaisessa mediassa, se kertoo kyllä siitä, ettei se ole ehkä syntynyt kovin läheisessä yhteisymmärryksessä ”tutkijan” (B.J.) ja ”tutkimuskohteen” (V.P.) välillä.

Niistä lauseista, jotka Mimosa Hedberg on koonnut yhteenvetoonsa ei kylläkään ilmene kovin suuria salaisuuksia, vaikka itse kirjasta saattaa sellaisia löytyäkin, kun sitä pääsee tutkimaan ja tulkitsemaan yksityiskohtaisemmin.

Venäjän presidentin suuhun pannut sanat siitä, että ”hän työskentelee enemmän kuin kukaan maan johtaja sitten Stalinin”, vaikuttavat aivan aidoilta. On varmaankin myös totta, ”ettei kukaan heistä ei ole matkustanut, neuvotellut tai nähnyt Venäjää yhtä paljon kuin Putin”. Sitä ei sovi epäillä, kun tiedetään, kuinka ripeässä aikataulussa maapallon on uuden tekniikan ansiosta supistunut niinä 61 vuotena, jotka hän on elänyt tällä maapallolla.

Ketä huvittaa, voinee myös tarkistaa kontekstin yksityiskohtia objektiivisista lähteistä. Voihan olla, että sekin pitää paikkansa, että ”hänen palatsinsa ja tukikohtansa sijaitsee Novo-Ogaryovossa, josta hän ehtii Moskovaan alle 25 minuutissa muun kaupungin ollessa pysähtyneenä.”

Itse en tunne tarvetta tarkistaa, mitä kirjoittaja tarkoittaa sanoilla ”muun kaupungin ollessa pysähtyneenä”. Faktaa saattaisi senkin tueksi löytyä hyvin helposti.

En myöskään ihmettele suuresti sitä, että Venäjän presidentti aloittaa työpäivänsä ”lukemalla kolme paksua kansiota. Ensimmäinen on Venäjän federaation turvallisuuspalvelun kokoama tiivistelmä Venäjän sisäisestä tilanteesta. Toinen on Venäjän ulkomaantiedustelupalvelun kokoama paketti kansainvälisistä asioista ja kolmas raportti tulee Kremlin turvallisuusvirasto FSO:lta.”

Eihän tuollainen tosiasia ole mikään suuri salaisuus. Raporttien sisältö kuulunee sen sijaan ”valtiollisten salaisuuksien” piiriin, mutta eihän sitäkään tarvitse ihmetellä. Suomenkin presidentillä (samoin kuin hänen kansainvälisillä kollegoillaan) on päivittäin samanlaisia ”salaisuuksia”.

Niitäkin voidaan (historian lukkojen auettua) tutkia erinäisistä virallisista dokumenteista tai muistelmateoksista.

Kiinnostavaa oli tietysti tietää, mitä ajatuksia ja millaisia tuntemuksia vallankäyttäjän kontekstissa esiintyvät ihmiset, tapahtumat ja erilaiset impulssit herättävät päättäjässä itsessään. Ja ennen kaikkea. Mikä niiden vaikutus on toimintaan ja päätöksiin?

Ne ovat läpivalaisun ydinkysymyksiä.

Valitettavasti vastaukset ovat kovin harvinaisia ja usein epämääräisiä.

Valta on vuosituhansia kestäneiden harjoitusten kuluessa oppinut erinomaisesti kätkeytymisen taidon.