367. Sananvapaudesta 150612

Tartun kuumaan perunaan. Mitä saa sanoa? Mikä pitää jättää sanomatta? Missä kulkevat sananvapauden rajat? Kenellä on vastuu sanomisista?

Aihe ponnahti esiin pari päivää sitten aamutelevisiossa, josta ehdin nähdä vain osan.

Ajattelin, että ei hätää. Senhän näkee Areenalta.

Mutta kun ei nähnyt. ”Elämisen haasteet”-ohjelman ensimmäisen osan saattoi katsoa vain suorana lähetyksenä eikä sitä löytynyt enää Areenalta. Päiväkirjaani otin vain ohjelman esittelyn: ”Itsesensuuria vai hienotunteisuutta? Mitä uskonnoista uskaltaa oikeastaan sanoa? Muhammed-karikatyyrien jälkeen on selvää, että ainakin tiettyjen sanomisesta tai julkaisemisesta voi tulla seurauksia.”

Ohjelma antoi kuitenkin tukun virikkeitä, jotka johtivat mielenkiintoiseen sarjaan tapahtumia, nimiä ja johtolankoja, joita oli pakko ryhtyä penkomaan.

Tässä muutamia esimerkkejä:

(1)  Elisabeth Ohlson Wallinin valokuvanäyttely Ecce Homo Uppsalan tuomiokirkossa vuonna 1998. Se johti pommiuhkausiin ja siihen, että Paavi peruutti jo sovitun tapaamisen Ruotsin arkkipiispan K-G Hammarin kanssa. Hänen SATIR-näyttelynsä, joka sisältää mm. valokuvan vuodelta 2012, jossa kuningas syö ystäviensä kanssa pizzaa alastoman Gamilla Henemarkin päällä.

(2) 11-minuuttinen lyhytelokuva Submission, jonka alankomaalainen Theo van Gogh ohjasi vuonna 2004. Elokuvan on käsikirjoittanut somalialaissyntyinen amerikkalainen Ayaan Hirsi Ali. Elokuvassa pahoinpidellyt ja raiskatut musliminaiset rukoilevat jumalaa. He ovat pyrkineet elämään Koraanin sääntöjen mukaan, mutta heille se on tuonut suurta tuskaa. Elokuvassa esiintyvien naisnäyttelijöiden vartaloon on kirjoitettu Koraanin säkeitä, joilla naisten pahoinpitelemistä ja syrjintää on puolusteltu. Mohammed Bouyeri murhasi van Goghin 2. marraskuuta 2004.

(3) Vuonna 2001 perustettu Nobel-museo Tukholmassa. Siellä esitetään Submission sensuroidussa muodossa. Elokuva esitettiin ennen näyttelyn avaamista paikalliselle imaamille, jonka ehdotuksesta filmistä poistettiin vastuullisen sananvapauden nimissä joitakin osia (ks. J. Kemppisen blogi 11.5.2015 ”Vastuullisesti, Vastuullisesti”, sekä nimimerkki Takkiraudan blogisarja ”Vastuutonta sananvapautta” osat I-IV.)

Missä siis kulkeekaan kunnioituksen ja itsesensuurin välinen raja? Mistä saa puhua ja mistä pitää vaieta?

Siitähän sananvapaudessa on kysymys.

Kävin päivän mittaan läpi kaiken sen materiaalin, mitä löysin Googlesta hakusanalla ”sananvapaus” – eikä se ollut aivan vähäinen määrä.

Mutta en löytänyt vastausta. Ehkä sitä ei ole olemassakaan?

Sananvapaus saattaa kuulua niihin filosofisiin käsitteisiin, joista Protagoras sanoi: "Kaikkien arjen asioiden tarpeen mitta on ihminen, sellaisina kuin asiat ollessaan ovat, ja kun niitä ei ole, myös silloin"

Eli, että mitä?

Totuus kätkeytyy jälleen kerran ihmisen sisälle.

Sieltä sitä ei saa ulos minkäänlaisella värkillä. Ei teorialla, ei koneella, ei suostuttelulla, ei pakolla. Ei millään.

Tuntuu kuitenkin mahdottomalta hyväksyä loputonta ja lohdutonta relativismia että ”kaikki riippuu kaikesta”.

Vaikka alussa mainitsemassa aamutelevision ohjelmasta muistan valokuvataiteilija Elisabeth Ohlson Wallinin sanoneen useaan kertaan, että ”uskonnot ovat hirvittäviä” (tai jotakin siihen suuntaan), ei pitäisi sortua irvailemaan tai halveeraamaan ihmisten uskoja, uskontoja tai uskomuksia, vaikka ei niitä hyväksyisikään.

Siksi voisin ihan hyvin ottaa vakavissani myös Vladimir Putinin lausunnon, kun hän oli tavannut Paavin 50 minuuttia kestäneessä rupattelutuokiossa Milanon Expo 2015-maailmannäyttelyssä:

Vaikuttaa siltä, että Jumala teki minusta sellaisen, ettei minun tarvitse katua mitään.