”Siitä on jo kohta kaksi vuotta, kun tässä istuttiin
lepakoita katselemassa. Sinä et niistä tykännyt ja minustakin ne ovat aina
olleet jotenkin mystillisiä, salaperäisiä … kun ne lentävät niin oudosti,
mutkitellen, eikä niiden puheesta saa mitään selvää …” (ks. 179. Lennu XIV
130722).
Viljo Vähänen ja Lennu istuivat jälleen Kultarannan
laiturilla ja muistelivat edellistä tapaamistaan samassa paikassa. Silloin
oltiin jo heinäkuun puolivälissä ja päivä oli jo hitusen lyhyempi kuin nyt.
Olivat he kyllä tavanneet sen jälkeen parikin
kertaa Pataässässä, mutta viimeisestä treffistäkin (Sibelius-monumetilla) oli
jo ehtinyt kulua runsas vuosi.
Nyt päivä oli vasta alullaan. Aurinko oli kyllä
noussut taivaanrantaan jo monta tuntia sitten.
Ukko ja Jenni olivat tulleet alkuviikosta
kesämökilleen, ja se tiesi Lennulle kauan odotettua vapautta. He päästivät
hänet aamuisin ja iltaisin ihan yksin laiturille. Ei kaulapantaa. Ei yhtään
vahtivaa silmää. Ei aikataulua. Ei ainaista hulinaa. Vaikka vieraita kyllä
lappoi melkein aamusta iltaan.
Ja nyt ne olivat pystyttäneet valkoisen teltan
keskelle pihaa. Odottivat kait isoa porukkaa, mutta ei se Lennua häirinnyt. Hän
sai kuljeskella vapaasti … tai melkein vapaasti, sillä hän tunsi kyllä Jennin
katseen kaiken aikaa niskassaan.
”Ukko lähtee taas Venäjälle”, Viljo aloitti. ”Onko
se hermona?”
- Ei
siitä semmoista näe, mutta minä kyllä vaistoan asioita, jotka eivät teille näy.
Ja Jennikin on vähän samanlainen. Runosielu. Kun se kuuli eilen sen Sofian
runon, sen silmistä loisti lempeä hymy. Ikään kuin sydän
pidättäisi hengitystä. Ikään kuin aika pysähtyisi. Kun katsot minua, minä
tiedän, mitä haluan. Varmaan se ajatteli,
että noin hänkin olisin tuossa tilanteessa sanonut. Ja kyllä minä näin, millä
tavalla se juuri silloin vilkaisi Ukkoa. Ja sen silmissä välkehti samaa sielun
nestettä kuin Carl Philipinkin silmissä …
Viljo kuunteli
kärsivällisesti. Kohteliaasti. Eikä välittänyt siitä, että Lennu väisti hänen
kysymyksensä, koska tiesi, että Tukholman kruunajaiset olivat tehneet vaikutuksen
myös Kultarannassa. Lennukin eli niissä tunnelmissa koko olemuksellaan.
Ehkä niissä oli mukana
myös jotakin haikeutta. Olisihan sama loisto levittäytynyt myös Pohjanlahden
tällekin puolelle, jos Suomi olisi pysynyt Ruotsin yhteydessä eikä lähtenyt
Venäjän kelkkaan.
Kuningas. Prinssi.
Prinsessa.
”Kyllä se vähän
hermona on ollut”, Lennu palasi asiaan. ”Se tuntee Euroopan silmät selässään,
kun se astuu Venäjän maaperälle. Sillä on sellainen historian vainu. Että nyt
on tapahtumassa jotakin suurta, jonka varjoon Tukholman hääseremoniat kyllä
jäävät. Mutta sillä on jalat tukevasti Suomen maaperällä ja se tietää
satavarmasti, ettei niistä jalanjäljistä kannata hypätä pilviin. On se
aikamoinen realisti … katsos, minä tiedän sen …
Viljo katsoi suoraan
Lennun silmiin.
- Tietääkö se myös,
minkälaista ahdistusta hänen venäläisen kollegansa sydämessä herättää uusin
tieto siitä, että Nato aikoo siirtää viisituhatta tulivoimaista panssaria hänen
kotimaansa läntisen rajan tuntumaan?
Vastaus tule heti - kuin tykinsuusta:
”Kyllä tietää … Eikä
siihen tarvita mitään salaista, okkulttista, tietoa tai erityistä
naapurituntemusta. Pelkkä kylmä järki riittää. Rautaa rajalle ei ole
koskaan merkinnyt todellisen rauhan vahvistumista ..”
- Entä Nato ja
Varsovan liitto? Rautaahan ne kokosivat rautaesiripun molemmin puolin ja
ehkäisivät siten kolmannen maailmansodan. Olihan se vahva esimerkki
rauhanpolitiikan onnistumisesta? Vai olliko?
”Yes. Mutta nyt on
jäljellä vain Nato …”
Lennun silmä ei
värähtänytkään.
”… sotilasliitto Nato.”
- Totisesti.
Totisesti. minä Sanon teille, että se on totta!
Niin on, jos siltä näyttää. (Luigi Pirandello 1887-1936)
Lennu oli pitkän aikaa
aivan hiljaa. Viljo ajatteli jo, että hän oli menettänyt kokonaan puhekykynsä.
Mutta sitten.
”Ukko joutuu pahaan
paikkaan tavatessaan Putinin nokakkain. Ei ihme, että hän on vähän hermona.
Informaatiosota on kuumimmillaan. Trolliarmeijat liikkuvat idässä ja lännessä.
Hänellä ei ole enää hartioillaan puolueettomuuden taikaviittaa. Vain
tavanomainen arkiasu. Kremlin kultaisten porttien auetessa se saattaa
osoittautua tärkeäksi varustukseksi. Talonpoikainen järki. Avoin,
peittelemätön katse. Siinä kaikki.”
Oli Viljon vuoro olla
hiljaa.
- Siteeraan Jaakko
Iloniemeä: Diplomaattiset suhteet katkaistaan yleensä silloin, kun niitä eniten
tarvitaan. Niin pitkälle ei vielä olla eikä toivottavasti sellaisen tilanteeseen päädytäkään.
”Ukko tietää tasan
tarkkaan, että hänellä on edessään tärkeä diplomaattinen tapaaminen. Onhan hän
itse Suomen diplomaattikunnan esimies. Hän tietää myös, ettei ole menossa suden
suuhun. Suden hetki on tältä päivältä jo ohi, kun aurinko helottaa jo
korkealla ja kohta Jenni kutsuu minut aamupalalle, mutta muistuttaisin Sinua
kuitenkin siitä kansanperinteestä, joka liittyy tällaiseen, anivarhaiseen
aamuhetkeen. Sitä on pidetty jollakin tavalla aavemaisena ja pelottavanakin. Ajatellaan,
että silloin ihminen on heikommillaan. Hän saattaa torkahtaa nuotion ääreen,
jolloin susi pääsee hyökkäämään hänen kimppuunsa. Ukko on varmasti
varustautunut hyvin itäisen kollegansa tapaamiseen. Hän on hereillä. Hänellä ei
ole varaa torkahtaa – koska koko Euroopan kohtalosta saattaa olla kysymys.”
Lennu! Lennu!
Tulehan nyt jo sieltä. Jennin
ääni oli tavallista lämpimämpi.
Olemme uhanneet kaikkia myrskyjä, purjehtineet
ulos avomerelle. Ja nyt sateen jälkeen, seisomme vahvoina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti