732. Anarkismin houkutus 190930

Anarkismi on taloudellisista, yhteiskunnallisista ja sosiaalisista valtahierarkioista vapaata yhteiskuntaa tavoitteleva poliittinen ideologia, joka korostaa yksilönvapautta. Anarkismin klassisen määritelmän mukaan se on ajattelutapa, jossa vastustetaan valtiota, siihen sisältyvän pakkovallan, poliittisen auktoriteetin sekä valtakoneiston muodollis-oikeudellisuuden ja byrokraattisuuden vuoksi.

Kun tämän päivän anarkisti pukeutuu mustaan, hän ilmentää vain toista, aatehistoriallisesti merkittävää anarkismin ajatussuuntausta, mutta jos hän kantaisi anarkismin punamustaa lippua, siihen sisältyisi aatteen ylivoimainen houkutin –  puhdas vapaus. Suuri utopia. Kauneus. Voima. Rohkeus.

Vuosisataisena innostajana anarkismi tarkoittaa vapautta olla oma itsensä, sanoa ja tehdä, mitä oikeasti ajattelee.

Kommunistinen Kiina juhlii kansantasavallan perustamisen 70-vuotisjuhlaa huomenna, mutta Honkongissa, joka on Kiinan itsehallintoalue, pukeudutaan mustaan. Protestiksi valtiota vastaan. Se on aitoa, alkuperäistä anarkismia.

Ymmärsimme Viljo Vähäsen kanssa, että tällä protestilla, tässä maailmantilanteessa, saattaa olla vakavia, poliittisia seurauksia, sillä tieto mustasta on jo kiirinyt ympäri maapallon.

Anarkismi on saanut eri valtioissa oman, erityisen värinsä. Oranssin Ukrainassa. Keltaisen Ranskassa. Ne herättävät ärtymystä ja pelkoa valtaliitin keskuudessa.

On kuitenkin hyvä muistaa, että tänä päivänä terrorismilla ja anarkismilla on edelleen se sama ja tärkeä ero, mikä niillä on kautta historian ollut.

Anarkismi on vanha, suorastaan iänikuinen aatesuunta. Se on elänyt aina ihmiskunnan sisällä. Erityisesti uskonnoissa, mutta yleisemmin kaikissa yhteiskunnallisissa liikkeissä. Sekin on saanut erilaisia, väkivallan muotoja, mutta poliittisena liikkeenä se ei ole yltänyt samanlaisiin kauheuksiin ja sotatoimiin kuin esimerkiksi kansallissosialismi Adolf Hitlerin aikana tai kommunismi Josef Stalin aikana taikka punaiset khmerit Pol Potin aikana Kamputseassa.

Viljo Vähänen piti Jeesus Nasaretilaista maailman vaikutusvaltaisimpana anarkistina. Hänessä toteutuivat anarkismin ihanteet ja houkutukset esimerkillisellä tavalla. 

Uusimmista houkutuksista ehkä merkittävin on ollut teollisen vallankumouksen myötä  syntynyt marxilainen sosialismi, jonka kaikujäljet eivät vieläkään ole lakanneet kuulumasta.

Se näkyy nätisti nykykapitalismia koskevassa keskustelussa, jota ranskalainen yhteiskuntatieteilijä Thomas Piketty käy parhaillaan mammuttiteoksillaan. Häntä olisi kuitenkin kohtuutonta nimittää anarkistiksi, koska väkivalta ei kuulu hänen sanastoonsa.

Sen sijaan on kyllä selvää, että yksilötasolla väkivalta on näkynyt ja kuulunut monella tavalla Suomenkin historiassa. Se on jonkinlainen pahuuden poltinmerkki, joka kulkee sukupolvesta sukupolveen.

Ehkä anarkismin houkutus kytkeytyy yleiseen, yhteiskunnalliseen levottomuuteen ja epävarmuuteen. Ja uskoon, että jotakin parempaa on olemassa!

Sellaisia aikoja eletään juuri nyt. 

Caveant consules, ne quid detrimenti capiat res publica.

731. Tunnelissa tapahtuu 190926

Demarit tyrmäsivät eilen nelikaistaisen moottoritien rakentamisen  pääkaupungin alitse. Uutisten mukaan päätös tehtiin perusteellisen keskustelun ja harkinnan jälkeen jälkeen. Hintaa pidettiin korkeana ja suunnitelmaa vanhanaikaisena. (Näin Sdp:n ratkaiseva kanta keskustatunneliin syntyi: ”Se oli ratkaisu menneisyydestä”, Helsingin Sanomat 26.9.2019, Marja Salomaa)

Pidimme Viljo Vähäsen kanssa päätöstä oikeana, mutta vain sillä ehdolla, että teknologian, rahoitusmarkkinoiden ja mielikuvituksen kehittyminen tyystin pysäytetään ja suunnittelussa ja rakentamisessa noudatetaan kirjaimellisesti ”ratkaisuja menneisyydestä” eli vain niitä tietoja ja oppeja jota on saatu länsi- ja itämetron rakentamisesta.

Viljo aloitti, kun päivä oli kirkastunut Ryssänkärjessä. ”

”Ajatus ei istu luontevasti sosialidemokratiaan, vaan muistuttaa pikemminkin konservatiivista hapatusta, jossa mieluummin painetaan jarrupoljinta kuin kaasua. Ei uudistuksia. Ei radikaaleja muutoksia.”

- Oletko siis sitä mieltä, että keskustatunneli saavuttaisi joskus  samanlaisensuosion kuin metro ja siitä tulisi joukkoliikenteen ylivoimainen suosikki?

”Ennustaminen on vaikeaa – etenkin tulevaisuuden ennustaminen! Tämä saattaa koskea erityisesti maanalaista rakennustekniikkaa, mutta se voi koskea myös asenteita ja erityisesti nykyisin niin suureen suosioon noussutta ilmastopolitiikkaa, jonka luulisi kärjistyvän erityisesti tunneleissa”.

- Aivan. Vuosikymmenten kuluessa Helsingin kellarikerroksiin on varmaankin putkaiistu niin monta reikää ja tunnelia, että uuden, leveän tunnelin rakentaminen tulisi olemaan erityisen suuri haaste insinöörille ja arkkitehdeille.

”Sitä paitsi keskustatunnelia varten tultaisiin varmuudella asettamaan liikennerajoituksia, jotka eivät vain suosisi vähäsaasteisia autoja ja muita liikennevälineitä, vaan tekisivät niistä pakollisia. Olisi myös selvää, että tällaiset rajoitteet koskisivat samalla myös maanpäällistä liikennettä, joten

 - Niin, ja kun Helsinki-Tallinna tunneli valmistuu, vaikutus ulottui syvälle Eurooppaan.

”Keskustunnelin valmistuminen rohkaisisi myös ajattelemaan pääkaupungin sisäistä liikennettä niin, että jalankulku ja autoliikenne (mukaan lukien kaupan ja kulttuurilaitosten tarpeet) saataisiin sujumaan sutjakkaasti”

Demareiden päätös katkaista keskustelu keskustatunnelista vanhanaikaisena on siis varomaton ja lyhytnäköinen. Siinä suhteessa se kyllä sopii hyvin pääministeri Antti Rinteen linjaan, jonka tarkoituksena on ottaa mahdollisimman selkeä hajurako edeltäjänsä rohkeisiin päätöksiin, joilla maan talous yritettiin vapautta tuhoisasta velkakierteestä. 

Keskustatunnelilta riistettiin mahdollisuus olla rohkea tulevaisuuden ratkaisu.

Helsingin pormestari tietää nyt, kuten hän itse sanoi, mihin suuntaan osoittaa syyttävä sormi!

730. Markkinavetoinen diktatuuri 190925

Demokratia ja diktatuuri eivät tule toimeen keskenään. Ne hylkivät toisiaan ja käyvät alituista taistelua vallasta ja paremmuudesta. Maailman historiassa kummallakin on ollut omat menestyskautensa ja pimeät vuotensa. On kuitenkin nähty myös aikoja, kuten nykyisin, jolloin molemmat ääri-ilmiöt ovat esiintyneet samanaikaisesti, jopa sovinnollisesti. Ainakin näennäisesti.

Viime kädessä demokratia on aina päässyt niskanpäälle ja diktatuurit ovat sortuneet. Samalla ovat kaatuneet kaikki yritykset löytää kompromisseja, vaikka aika ajoin kolmatta tietä onkin etsitty kuumeisesti.

Nykyistä aikakautta on kutsuttu epävakaaksi, sekasortoiseksi, jopa vaaralliseksi, koska kansainvälisen politiikan kiinteät rakenteet horjuvat. Jopa YK, jota pidetään kansainvälisen politiikan arvovaltaisimpana instituutiona, on silloin tällöin joutunut päivänpoliittisten ristiriitojen näyttämöksi. 

Luottamus sopimuksenvaraiseen turvallisuuteen, mitä pidettiin maailmansodan jälkeisinä vuosina muodikkaana ja käyttökelpoisena ilmaisuna pyrkimyksestä rauhanomaiseen rinnakkaiseloon erilaisten ajatus suuntausten ja ideologioiden välisessä kanssakäymisessä, on viime vuosina vaihtunut varovaisempaan ja väljempään muotoon.

Nyt puhutaan koko sääntöperustaisen järjestyksen on vaarantumisesta.

Syy on ilmiselvä. Pysyvän rauhan turvaamiseksi laadittu kansainvälisten sopimusten järjestelmä on osoittanut murtumisen merkkejä.

Sen sijaan ja sitä korvaamaan on yritetty keksiä uusia sanoja ja ilmaisuja.

Eräs sellaisista on markkinavetoinen diktatuuri. Arvoituksellinen sanahirviö. 

Viljo Vähänen kertoi törmänneensä siihen  mielenkiintoisessa seminaarisuunnitelmassa, jossa järjestäjinä on kolme vakuuttavaa ja arvovaltaista tahoa ja paikkana eduskunnan pikkuparlamentti.

Kun seminaari on vielä suunnitteluvaiheessa ja sen alustajaluetteloa ei ole vahvistettu, katsoimme Viljon kanssa oikeaksi olla kertomatta tarkemmin seminaarin ohjelmasta.

Sen sijaan jäimme kyllä pohtimaan, mitä markkinavetoinen diktatuuri voisi tarkoittaa.

Onko se uusi termi Kiinan poliittiselle järjestelmälle, mikä tuntuisi luontevalta, vai onko se tarkoitettu kuvaamaan hajoavaa Euroopan Unionia, jonka sisällä käydään ankaraa kamppailua vanhojen markkinavoimien ja uusien jäsenmaiden valtapyrkimysten välillä.

On nimittäin hyvä muistaa, että Visegrad-maat kuuluivat vanhan järjestelmän aikana kommunistileiriin ja toimivat siten kiinteänä osana diktatuuria. 

Kyllä sellaiset vuodet jättävät jälkensä ajatusmaailmaan, vaikka niistä aikoinaan olisi haluttu päästä eroon, kuten tapahtui erityisesti Puolassa, mutta josta oli monessa suhteessa näkyvillä piirteitä myös Unkarissa ja Tsekissä.

Markkinavetoisuus taas viitta selvästi vapaan markkinatalouden perusteisiin eikä sitä sovi tässä yhteydessä pehmentää sodan jälkeisinä vuosina, erityisesti Saksassa syntyneillä sosiaalisuus-epiteeteillä. 

Nähtäväksi jää, syntyykö edellä mainitussa seminaarissa todella jotakin uutta. 

Ohjelmassa mainitaan lupaavasti totuuden jälkeinen aika. Jos nyt ollaan siirtymässä tuollaiseen aikaan, voisi odottaa, että moni muukin nimitys talousjärjestelmälle löytää uusia ilmaisuja.

Diktatuuria ja demokratiaa eivät ajan muotivirtaukset kuitenkaan pysty koskaan sekoittamaan järkevällä tavalla  keskenään. 

729. Askelia kohti rauhaa 190924

Ohjelma lupaa yhdeksän hyvä ja kymmenen kaunista tilanteessa, jossa Suomea ympäröi uusien jännitteiden, epävarmuuden ja epävakauden leimaama lähialue ja maailma. Hyvä ulkopolitiikka on pragmaattisuuden ja kylmäpäisyyden sekoitus, joka on maustettu hyppysellisellä kyynisyyttä. (Hannu Himanen: ”Ulkopolitiikka on (paljon) sanoja”, Maanpuolustus 129, Syyskuu 2019)

Entinen Moskovan suurlähettiläs (2012-2016) on laskenut Antti Rinteen hallitusohjelman sivumäärän: 182 sivusta kymmenen käsittelee varsinaista ulkopolitiikkaa, kahdeksan Eurooppa-politiikkaa ja viisi puolustuspolitiikkaa. ”Se on kymmenkertainen määrä Sipilän hallituksen kirjaukseen ja kolminkertainen Kataisen hallituksen ohjelmaan verrattuna.”

Polku kohti rauhantilan varmistamista on tungokseen asti täynnä sanoja.

Kuvastaako se vasemmistohallituksen ajattelun syvällisyyttä ja varmuutta porvarihallitukseen verrattuna vai epävarmuutta ja hapuilua? Antaako maailmanpolitiikan nykytila aihetta leikitellä sanoilla vai onko suurlähettiläs vaipunut kyynisyyden kuilun partaalle?

Viljo Vähäsellä oli vastaus valmiina, kun lähestyimme kirkkaassa syysaamussa Ryssänkärkeä.

”Eurooppa on matkalla kohti epävarmuutta. Maailmanjärjestys on murroksessa. Lännellä ei ole enää henkistä eikä aineellista johtoroolia, vaan ristiriidat ovat tunkeutuneet lännen sisälle ja aiheuttavat pelkoa ja epävarmuutta myös vakaimpien valtioiden ja organisaatioiden sisällä” (ks. Teija Tiilikainen, ”Maailmanjärjestyksen murros ja Suomi”, m.t.). 

”Syyt löytyvät syvältä maailmansotien syvyyksistä mutta myös rauhanajasta, jota totuttiin kutsumaan kylmäksi sodaksi”

”Nyt on käynyt selväksi, että lähes kaikki maailman valtiot  - Suomi mukaan lukkien – mutta erityisesti suurvallat, käyttivät Berliinin muurin murtumista seuranneita vuosikymmeniä asevarusteluun ja omien turvallisuuspoliittisten intressiensä vahvistamiseen.”

”Tämän lisäksi maailmannäyttämölle nousi samanaikaisesti voimakas ja aktiivinen uusi näyttelijä omine käsikirjoittajineen ja ohjaajineen. Kiina. Sen rooli murroksessa on vielä muotoutumisvaiheessa.”

”Tämän tosiasian havaitsemisessa tarvita tippaakaan kyynisyyttä. Sen sijaan on ollut vaikeampaa havaita, kuinka geopolitiikka on palannut kansainvälisen politiikan näyttämölle kuin huomaamatta.”

”Geopolitiikkaahan ei varsinaisesti harjoiteta eikä sitä suunnitella, vaan se vain ilmenee poliittisena tosiasiana sitä mukaan, kun maantieteelliselle kartalle syntyy uusia tyhjiöitä, joiden täyttämisestä aletaan käydä ankaraa kilpailua.”

”Tällä hetkellä tällaisia tyhjiöitä ovat Arktinen ja entisten sosialistimaiden jälkeensä jättämät alueet. Niiden lisäksi ilmaston muutos saa myös aikaan uusia konfliktiarkoja alueita eri puolilla maapalloa.”

”Omalta osaltaan myös sukupolvenvaihdos maailmanpolitiikan huipulla (Saksassa ja Venäjällä) on omiaan synnyttämään arvailuja ja epävarmuutta tulevan kehityksen sunnasta.” 

Askeleet kohti rauhaa kaikuvat maailmanpolitiikan porraskäytävillä lähes yhtä kumeasti kuin askeleet kohti seuraavaa suurta sotaa.

Tässä saattaa olla hiukkanen kyynisyyttäkin! 

728. Festina lente 190922

Monet muutokset koskevat kaikkia elämänaloja ja vaikuttavat arkielämään. Ne edellyttävät kauaskantoisia toimia. Päästövähenemät tulee   toteuttaa kustannustehokkaasti, ylläpitäen talouden kilpailukykyä Muutoin vaarannetaan työpaikat ja talouskasvu. Tähän liittyy myös sosiaalinen oikeudenmukaisuus. Politiikalla tulee olla kattava yhteiskunnan tuki. (Riku Huttunen. TEM:n energiaosaston ylijohtaja, ”Vähähiilisestä teknologiasta voi tulla Suomelle kilpailuvaltti”, Suomen Kuvalehti, 38/2019).

Viisasta puhetta. Eihän elämä mihinkään karkaa käsistämme, vaan se säilyttää oman rytminsä vaikka kuinka yrittäisimme kiirehtiä tai jarrutta sen juoksua. Sen tiesivät jo muinaiset viisaat, vaikka ihmisen kaikki fysiologiset ja henkiset ihmeet eivät vielä olleet heille samalla tavalla tuttuja kuin nykyihmiselle.

Sydän lyö omaa tahtiaan meistä riippumatta. Se kestää vaurioita ja vammoja, mutta se osaa myös pitää yllä elämää ja onnellisuutta. Kunnes senkin aika loppuu ja kuoleman varjo ottaa omansa.

Kiire on kiusallinen vitsaus. Se on aina kuulunut ihmiselämään. Siksi kehotus kiirehtiä hitaasti tuntuu viisaalta. On osattava pitää yllä vauhtia, mutta samalla varottava menemästä liiallisuuksiin.

Vauhti viehättää erityisesti nuorta ihmistä, joka näkee elämänsillan avautuvan edessään. Hän haluaa tietää ja tuntea mahdollisimman varmasti ja vakuuttavasti tulevat tapahtumat ja näkymät. Hän osaa myös arvostaa niitä mahdollisuuksia ja tilaisuuksia, joita hänelle tarjotaan apuvälineiksi tulevaisuuden varalle tai jotka aukeavat kuin itsestään.

Juuri tänä päivänä nykynuorille avautuu harvinaisen kirkkaasti maapallon elämää ja olemassaoloa uhkaavat vaaratekijät, kun he pääsevät hetkeksi valtamaan YK:n yleiskokouksen viralliset istumapaikat erityisistunnossa, jonka teemana on ilmastonmuutos.

Mitään äkkinäistä muutosta ei juhlaistunnolta ole kuitenkaan odotettavissa. 

Riku Huttunen sanoo sen puheenvuorossaan selkeästi: ”Yleensäkin pitkä suunnittelujakso ja hitaasti näkyvät vaikutukset ovat haaste ilmastopolitiikalle. Maan- ja metsienkäytön uudistukset vaikuttavat tehokkaasti vasta parin vuosikymmenen päästä – siksi vuosi 2035 on jo lähellä.”

Nykynuorile avautuu nyt mahdollisuus nähdä ja kokea mitä festina lente käytännössä tarkoittaa ja mihin he ovat sitoutumassa. 

Vuonna 2035 Viljo Vähänenkin täyttää jo 97 vuotta. Jos täyttää. Jos sydän jaksaa. 

727. Sairas kapitalismi 190920

Huoli kumpuaa nykyjärjestelmän ilmeisistä ongelmista, joita ovat muun muassa eriarvoisuuden kasvu, kilpailun väheneminen ja erilaiset tavat kiertää verotusta. Samalla keskiluokka on jäänyt paljolti talouskasvun sivustakatsojaksi, kun varallisuus jakautuu uudelleen. Keskeinen syyllinen ongelmiin on tuottavuuden kasvun heikentyminen. Juuri se saattaa olla suurin yksittäinen tekijä, jonka vuoksi monet kansalaiset ovat vuosien 2008–2009 finanssikriisin jälkeen pettyneet kapitalismin kykyyn jakaa vaurautta. (”Kapitalismi kasvoi kieroon ja uhkaa nyt horjuttaa jopa demokratiaa”, Helsingin  Sanomat 20.9.2019, Juha-Pekka Raeste)

Kapitalismi on henkitoreissaan. Jos eläisimme Ranskan suuren vallankumouksen aikaa, edessämme olisi väistämättä makaaberi näytelmä, jonka pääosaa esittäisi Maximilien Robespierre. Suuret kansanjoukot kokoontuisivat giljotiinin ympärille katsomaan, kuinka kapitalismin viimeisetkin kannattajat lyötäisiin ja kuinka siitä alkaisi paremman maailman luominen.

Viljo Vähänen oli yllättynyt vain siitä, että kapitalistisen järjestelmän uusin ja tavallista elinvoimaisempi kritiikki nousi esille kovin verkkaisesti ja myöhään sen jälkeen, kun kommunistinen järjestelmä oli romahtanut yhtäaikaisesti Berliinin muurin kanssa.

Vapaan markkinatalouden kritiikkihän on jo vanha juttu. Se on ollut vireillä siitä asti, kun Karl Marx kirjoitti Pääomansa. Työn ja pääoman yhteensovittamisessa ei ole onnistuttu, vaan pääoma on kerta toisensa jälkeen kammennut itsensä niskan päälle.

Pääoman turvin on etsitty parannuskeinoja kapitalismin puutteisiin ja virheisiin, kuten kansalaisten eriarvoistumisen kasvuun, terveen kilpailun heikkenemiseen ja oikeudenmukaisen verotuksen kiertämiseen, mutta pääomapelurit (sijoittajat) ovat päässeet aina livahtamaan talouden ja politiikan porsaanrei’istä karuun.

Nyt yhdysvaltalaiset suuryitysten johtajat ovat julkaisseet yhteisen ohjelmajulistuksen, jonka tarkoituksena on rakentaa kapitalistinen järjestelmä kokonaan udelleen. Samaan hiileen puhalsivat suomalaiset suurrikkaat jokin aika sitten. He halusivat kuitenkin esiintyä nimettöminä. 

Se on monen unelma. Mutta samalla se on sudenkuoppa.

Maailmaan on ehtinyt parin kymmenen vuoden aikana syntyä monenlaisia kapitalismin uusversioita, joiden tunnistaminenkin on käynyt mahdottomaksi, koska poliittinen ja taloudellinen valta on jo löytänyt itselleen niiden kätköistä kaikenlaisia lymypaikkoja.

Merkittävin niistä on mitä ilmeisimmin Kiinassa, jossa on syntynyt uusia monimiljardisteja (yksityiskapitalisteja ja yrityksiä) kuin sieniä sateella eikä virallinen, kommunistinen Kiina ole pitänyt sitä mitenkään huonona tai varoittavana esimerkkinä, vaan, päinvastoin, siitä tehty varteenotettava kilpailuvaltti virallisten kapitalistivaltioiden (EU:n ja Yhdysvaltojen) välisessä kilpailussa. Tiukkana makutuomarina on ollut ja on edelleenkin Kiinan kommunistinen puolue,

Kapitalismin sairauteen ei ole lääkettä. Ajatuksia ja ideoita tietysti lentelee nyt, kun maailmankirjat ovat pahasti sekaisin. Sattumalta jokin uusikin idea voi jäädä henkiin.

Avaruus on aikaa täynnä. Sinne mahtuu vielä monta Pääomaakin. 

726. Jumppausbudjetti 190917

Puintia varten lyhteet ajettiin pellolta tai kannettiin elohaasialta riiheen. Samalla niitä ruvettiin ahtamaan eli pystyttämään vieri viereen parsille. Parret ovat noin puolentoista metrin korkeudella seinästä seinään riihen poikki kulkevia paksuja riukuja. Tämän jälkeen riihtä ruvettiin lämmittämään, mikä lyhteiden kuivuuden mukaan kesti yleensä 2–3 vuorokautta. Lämmittäminen oli hyvin tarkkaa työtä ja se uskottiin mieluusti kokeneelle henkilölle, sillä liika kuumuus olisi vienyt viljan itävyyden tai riihi olisi voinut palaa. Puiminen aloitettiin, kun vilja oli kuivaa ja riihen savu haihtunut.

Puiminen aloitettiin tavan mukaan yleensä aamuyöllä ja aamiaiseen mennessä ahdos (riihos) oli jo puitu. Puiminen tapahtui seuraavasti: parsilta laskettiin lyhteitä ja ne ladottiin lattialle riveihin (räätyyn) tähkät vastakkain. Ruislyhteet iskettiin ensin seinää vasten, jolloin parhaimmat jyvät jo irtosivat. Täyteen ladottua lattiaa kutsuttiin lattialliseksi eli maaksi. Ruislyhteistä leikattiin siteet auki, toukolyhteet puitiin avaamatta. Riihessä puitiin varstoilla (vartoilla) pareittain, jolloin kaksi ihmistä, harvemmin kolme, pui samaa riviä ja iski varstallaan aina samaan kohtaan. Puinnin ääni oli rytmikästä kolketta ja usealla parilla puitaessa hyvin kuuluvaa. Kun rivi oli puitu, käännettiin lyhteet ja puitiin ne toiseltakin puolen. Paikoitellen voitiin puida myös ns. kepakoilla, jolloin piestään nelijalkaiselle, pyöreistä kepeistä valmistetulle lavalle eli puintireslalle levitettyjä lyhteitä. Puidut oljet koottiin suuriin kupoihin, jotka sidottiin ruisoljista kierretyllä siteellä. Pahnat (t. pehku) eli murskaantuneet oljet talletettiin erikseen.

Puinnin jälkeen jyvät täytyi puhdistaa, mikä ennen siihen kehitettyjen koneiden aikaa oli monivaiheinen ja raskas työ. (Wikipedia).

Hyvä etenemisvauhti hallituksen budjettiriihessä johtuu siitä, että asioita on ”jumpattu” paljon jo etukäteen valmiiksi. Koko sunnuntai 12 tuntia, eilinen koko ilta. Pääosa työllisyystoimista tulee mukaan vasta keväällä. Työllisyyspöytäkirjassa on 25 eri kokonaisuutta, ja hallitus pitää vielä lokakuun alussa erikseen iltakoulun, jossa päätetään, mitä toimia lähdetään ensi vuoden alussa viemään eteenpäin. (Helsingin Sanomat, uutiset, 17.9.2019 klo 18.00)

Hallituksen tiedotustilaisuutta odotellaan. Budjettiriihi on jumpattu valmiiksi. Edessä on moniaiheinen ja raskastyö, kun hallituksen on saatava esitykselleen eduskunnan tuki ja kannatus. Siihen on varattu koko hallituskausi. Sen aikana nähdään, mitä hyötyä tai haittaa jumppauksesta on ollut.

Budjettiriihi on kuumimmillaan vain parin päivän ajan, mutta käytännössä se lämpiää kuukausia ja rutiineja on hiottu vuosikymmenten ajan. Ne ovat jatkuneet läpi vaalikausien ja niihin ovat osallistunut vuorollaan kaikki merkittävät puolueet.

Tässä valtiovarainministeriön yleisiä ohjeita budjetin laadintaan: 

Valtion budjetin eli talousarvioesityksen laadinta alkaa tammikuussa, kun ministeriöiden kehysehdotukset saapuvat valtiovarainministeriöön. Kehysehdotukset ovat osa ministeriöiden ja virastojen monivuotista talouden ja toiminnan suunnittelua. Valtiovarainministeriössä kootaan seuraavia vuosia koskevat valtiontalouden kehykset, jotka hallitus hyväksyy maalis-huhtikuussa osana julkisen talouden suunnitelmaa.  

Talousarvion valmistelua jatketaan ministeriöissä julkisen talouden suunnitelman ja valtiovarainministeriön ohjeiden pohjalta. Ministeriöt kokoavat toimialansa virastojen ja laitosten suunnitelmista oman hallinnonalansa talousarvioehdotuksen, joka toimitetaan valtiovarainministeriölle toukokuussa.

Hallinnonalojen talousarvioehdotukset käsitellään valtiovarainministeriössä kevään ja kesän kuluessa. Valtiovarainministeri päättää valtiovarainministeriön ehdotuksesta valtion talousarvioesitykseksi heinä-elokuussa ja toimittaa ehdotuksen ministeriöille. Ehdotus julkaistaan myös valtiovarainministeriön verkkosivuilla.

On helppo nähdä, että jumppaus on ympärivuotista. Sen avulla hallitus toteuttaa tärkeän osan perustuslaillista tehtäväänsä. 

Parlamentarismin perussäännön mukaisesti sen on nautittava kaiken aikaa ja kaikissa käänteissä eduskunnan luottamusta. 

725. Lumoava matikka 190916

Matikka Lota lota on ainoa makeassa vedessä elävä turskalaji. Se on hyvin pienisuomuinen ja limaisen liukas kala. Väritykseltään se on keltaisen – tai tummanruskean kirjava. Kyljissä sillä on säännöttömiä kuvioita. Mahapuoli on vaalea. Mateen leuassa on turskakaloille tyypillinen viiksisäie.

Minulle matikka oli koko kouluajan vaikea pala. Maukas ja mystinen kylläkin. Syysjäillä jännittävä. Mutta oppiaineena hirmuinen.

Siksi tuntui oudolta, että matikka on nyt tunkeutumassa yliopistojen pisteytysjärjestelmässä ykkösaineeksi. Matematiikan ylioppilasarvosanalla on yhä suurempi painoarvo yliopistohaussa myös muilla kuin luonnontieteellisillä aloilla.

”Lukion pitkä matematiikka on mainio mittari kyvylle selviytyä yliopisto-opinnoista ja pärjätä nykyaikaisessa työelämässä. Matematiikan ymmärrys on ihmisoikeuskysymys.” (Professori Samuli Siltanen: ”Niin makeita ja cooleja juttuja!”, Terhi Hautamäki, Suomen Kuvalehti 37/2019)

Hyväksyn kyllä ajatuksen, että matematiikkaa on kaikkialla. Siksi se on hyödyllinen ja käyttökelpoinen aputiede. Mutta en sen sijaan osaa Samuli Siltasen tavoin olla iloinen kaikenlaisesta matematiikan suosionkasvusta.

Tuntuu nimittäin turhauttavalta edes yrittää täyttää niitä tiedon syvänteitä ja puutteita, jotka aikoinaan syntyivät koulussa, kun muut oppiaineet ajoivat matikan ohi ja valtasivat moninkertaisesti mielenmaisemani. En kuvittele myöskään jaksavani palata matikan syntysijoille lukemalla professori Siltasen uutuuskirjaa Astu matematiikan maailmaan(Otava 2019).

Tässä suhteessa olen toivoton tapaus.

Onneksi Viljo Vähänen on elänyt aivan toisenlaisessa maailmassa ja toisenlaisissa tunnelmissa.

Hänelle matikka on aina ollut lumoavaa. Helppoa ja vaivatonta. Väitöskirjakin matematiikasta syntyi kuin itsestään, vaikka minulle sen lukeminen oli ylivoimainen tehtävä. En osannut kääntää kaavoja suomenkielelle. En silti pitänyt matikan ymmärryksen puutetta omalla kohdallani ihmisoikeuskysymyksenä!

723. Punamulta 190912

Punamulta (Fe₂O₃·H₂O ) on selvästi yleisin keittomaalin pigmentti. Punamulta on rautapitoista savimaata, hyvin hienojakoista hematiittia. Koostumus vaihtelee esiintymispaikan mukaan, parhaat punamullat sisältävät jopa 95 prosenttia rautaoksidia. Pigmentin sävyt vaihtelevat sen sisältämien sivuaineiden mukaisesti. Tyypillisesti punamulta sisältää noin prosentin lyijyä, 0,5 % kuparia ja 10 % luonnon kvartsia. Sävy määrittyy myös polton mukaan: mitä kuumempi poltto sen tummempi sävy. Vanhojen punamultamaalien sävy oli varsin vaalea, koska lämpötilaa ei silloisilla uuneilla saatu kovin korkeaksi. Tällä vuosisadalla pigmenttien sävyjä on tasaisesti tummennettu, mutta myös vaaleampaa italianpunaista on saatavilla. (Wikipedia)

Punainen tupa ja perunamaa. Siinä suomalaisen maalaismaiseman perusväri. Tuttu aitavieri. Sinne kaivataan, kun maailmanmyrskyt tuivertavat. Sieltä on usein löytynyt puoluejärjestelmän turvallinen selkänoja.

Sinne kääntyi myös Suomen Keskustan upouuden puheenjohtajan katse linjapuheessaan, jonka hän piti Apollonkadun puoluetoimistossa.

Punamultayhteistyöllä on kunniakas perintö suomalaisen yhteiskunnan rakentamisessa.  

Multa ja veri. Ruskea ja punainen. Niissä kohtaavat toisensa itsenäisen Suomen elämän ja kuoleman kohtalot.

Kouvolan puoluekokouksen jälkeen on arvuuteltu monella suulla, mihin suuntaan Maalaisliitto-Keskusta on nyt matkalla. ”Eteenpäin” ei ole vakuuttanut ketään. Odotetaan selkokielistä viestiä.

Puheenjohtaja Kulmunin havainto siitä, että muut puolueet ovat vieneet Keskustalta kaiken poliittisen liikkumatilan on realistinen ja oikeasuuntainen – mutta ilman täsmällisempää analyysia kovin heiveröinen.

Punamulta on ollut – kuten tiedetään – koko olemassaolonsa ajan muiden puolueiden ankarassa puristuksessa. Pahimmillaan kateuden ja pelottelun kohteena. 

Muutamassa vuosikymmenessä, UKK:n aikakauden päätyttyä, kehittyi kuitenkin omalaatuinen ilmiö, jota alettiin kutsua epämääräisellä termillä pako keskustaan. Kaikki halusivat olla yleispuolueita ja keskustalaisia. Syntyi tungosta.

Siihen hämärtyi myös punamullan idea.

Nyt se voitaisiin keksiä uudelleen. 

Olisi tarkistettava, kuinka keittomaalin pigmentti sopii nykyaikaan. Tarvitaanko uusia elementtejä, uutta tekniikkaa, uusia ajatuksia.

Punamullasta voisi tällä tavalla kehittyä käyttökelpoinen voimavara käytännön politiikkaan – ja ehkä myös ideologiseen pohdintaan.

724. Voihan Junkkari 190914

Julkinen sana kalusi muutamassa hetkessä Katri Kolumnin puhtaaksi kuin koiranluun ja sosiaalinen media piti huolen siitä, ettei jäljelle jäänyt hitustakaan, johon vielä voisi tarttua. Se on kova kohtalo uudelle hahmolle, joka tunkeutuu politiikan näyttämölle.

Hesarin Marko Junkkari puhui ”suuresta illuusiotempusta”.

Hänen  ideansa oli osoittaa, että Kouvolassa näyteltiin yhdellä ja samalla näyttämöllä samanaikaisesti kahta näytelmää. Toinen omalle väelle. Toinen suurelle yleisölle. Ja sen tuloksena uuden puheenjohtajan synnit pyyhkäistiin olemattomiin ja sijalle nostettiin tuore ja raikas tulevaisuuden tekijä.

Se on hyvä analyysi.

Viljo Vähänen oli erityisen ilahtunut David Copperfieldin illuusiotempusta, jolla tämä sai Vapaudenpatsaan katoamaan.

”Sillä on oma symboliarvonsa, kun ajatellaan, kuinka traagiseen kuoppaan Maalaisliitto-Keskusta on viimeisten Gallupien valossa vajonnut. Mahdoton on nyt tapahtumassa. Kaikki näkevät sen. Mutta eihän se voi olla totta. Illuusio on täydellinen.”

Siihen emme kuitenkaan jymähtäneet kiinni Ryssänkärjessä, jonka yli syyspilvet laukkasivat rajussa tahdissa ja sadepisaratkin kuohuttivat merenpintaa.

Marko Junkkari sanoo melko suoraan, että Kouvolassa oli kyse puoleen sisäisestä kansanäänestyksestä, joka koski Juha Sipilän kautta ja puolueen historiallisen syvää vaalitappiota.

Juuri tästähän siinä oli kysymys. Oikeastaan ei mistään muusta!

Sen vuoksi suurella illuusiotempulla voi olla täysin arvaamattomia seurauksia.

Viljo jatkoi.

”Kyllä siinä (puheenjohtajavaalissa) tapahtui todellakin jotakin suurta. Se kohdistui sydänjuuriin. Keskushermostoon. Johtajuuteen. Leadershipiin. Siis puolueideologian ytimeen.”

MUTTA

Ja tätä jäimme Viljon kanssa ihmettelemään.

”Kuinka Junkkarikaan ei maininnut sanallakaan puolueen aikaisempaa puheenjohtajaa, jonka timantinkirkkaiden ajatusten varassa maahan syntyisi vastustamaton poliittinen voima ja liike, joka muuttaisi tarvittaessa koko universuminen palvelemaan sen omia tavoitteita ja päämääriä.”

”Miksi Junkkari jätti mainitsematta, kuinka tuo samainen voima ja liike, joka näytti jossakin vaiheessa saavuttavan päämääränsä, mutta alkoi yhtäkkiä näivettyä ja kääriytyä itseensä, kunnes sen voimat uupuivat ja siitä tuli myllynkivi, joka vei koko keskustaliikkeensaavuttamattomiin syvyyksiin. ”

”Tästä skandaalista äänestettiin Kouvolassa. Ääniä ei laskettu. Koska tulos olisi ollut häpeällinen.”

”Nyt Katri Kulmunin tehtävänä on uskotella omilleen ja muille, että Vapaudenpatsas seisoo edelleen tukevasta vanhalla paikallaan.”

723. Punamulta 190912

Punamulta (Fe₂O₃·H₂O ) on selvästi yleisin keittomaalin pigmentti. Punamulta on rautapitoista savimaata, hyvin hienojakoista hematiittia. Koostumus vaihtelee esiintymispaikan mukaan, parhaat punamullat sisältävät jopa 95 prosenttia rautaoksidia. Pigmentin sävyt vaihtelevat sen sisältämien sivuaineiden mukaisesti. Tyypillisesti punamulta sisältää noin prosentin lyijyä, 0,5 % kuparia ja 10 % luonnon kvartsia. Sävy määrittyy myös polton mukaan: mitä kuumempi poltto sen tummempi sävy. Vanhojen punamultamaalien sävy oli varsin vaalea, koska lämpötilaa ei silloisilla uuneilla saatu kovin korkeaksi. Tällä vuosisadalla pigmenttien sävyjä on tasaisesti tummennettu, mutta myös vaaleampaa italianpunaista on saatavilla. (Wikipedia)

Punainen tupa ja perunamaa. Siinä suomalaisen maalaismaiseman perusväri. Tuttu aitavieri. Sinne kaivataan, kun maailmanmyrskyt tuivertavat. Sieltä on usein löytynyt puoluejärjestelmän turvallinen selkänoja.

Sinne kääntyi myös Suomen Keskustan upouuden puheenjohtajan katse linjapuheessaan, jonka hän piti Apollonkadun puoluetoimistossa.

Punamultayhteistyöllä on kunniakas perintö suomalaisen yhteiskunnan rakentamisessa.  

Multa ja veri. Ruskea ja punainen. Niissä kohtaavat toisensa itsenäisen Suomen elämän ja kuoleman kohtalot.

Kouvolan puoluekokouksen jälkeen on arvuuteltu monella suulla, mihin suuntaan Maalaisliitto-Keskusta on nyt matkalla. ”Eteenpäin” ei ole vakuuttanut ketään. Odotetaan selkokielistä viestiä.

Puheenjohtaja Kulmunin havainto siitä, että muut puolueet ovat vieneet Keskustalta kaiken poliittisen liikkumatilan on realistinen ja oikeasuuntainen – mutta ilman täsmällisempää analyysia kovin heiveröinen.

Punamulta on ollut – kuten tiedetään – koko olemassaolonsa ajan muiden puolueiden ankarassa puristuksessa. Pahimmillaan kateuden ja pelottelun kohteena. 

Muutamassa vuosikymmenessä, UKK:n aikakauden päätyttyä, kehittyi kuitenkin omalaatuinen ilmiö, jota alettiin kutsua epämääräisellä termillä pako keskustaan. Kaikki halusivat olla yleispuolueita ja keskustalaisia. Syntyi tungosta.

Siihen hämärtyi myös punamullan idea.

Nyt se voitaisiin keksiä uudelleen. 

Olisi tarkistettava, kuinka keittomaalin pigmentti sopii nykyaikaan. Tarvitaanko uusia elementtejä, uutta tekniikkaa, uusia ajatuksia.

Punamullasta voisi tällä tavalla kehittyä käyttökelpoinen voimavara käytännön politiikkaan – ja ehkä myös ideologiseen pohdintaan.

722. Ylihuomisen komissaari 190911

Martti Ahtisaari nimitettiin 22. joulukuuta 1976 YK:n Namibia-valtuutetuksi, jona hän toimi 1977–1981. Tehtävässä hän valvoi namibialaisten etua New Yorkissa, missä maailmanjärjestö suunnitteli Namibian itsenäistymistä. Ahtisaari piti yllä keskusteluyhteyttä SWAPOn, Afrikan yhtenäisyysjärjestön (OAU), maailmanpolitiikan keskeisten valtioiden ja YK:n ylimmän johdon välillä. YK:n pääsihteeri Kurt Waldheim nimitti hänet 27. kesäkuuta 1978 erikoisedustajakseen Namibiaan. 

Namibian itsenäistymisen lähestyessä Ahtisaari johti YK:n siirtymävaiheen tukiryhmää (United Nations Transition Assistance Group, UNTAG). Se oli ensimmäinen YK-operaatio, johon sisältyi perinteisen rauhanturvaamisen lisäksi siviiliosa, joka avusti itsenäistyvää maata vaalien järjestämisessä, ihmisoikeuksissa, poliisilaitoksen ja koulutuksen järjestämisessä. Tämä kokemus oli tärkeä Ahtisaaren myöhempien tehtävien kannalta. Ahtisaari vaimoineen sai Namibian kunniakansalaisuuden vuonna 1992 kunnioituksenosoituksena maassa tekemälleen työlle. (Wikipedia)

Euroopan poliittiset johtajat ovat jälleen kerran etsimässä ratkaisua poliittisen johtajuuden ongelmaan. Kaikki ymmärtävät, ettei se ole nykymaailmassa yhtään helpompaa kuin menneinä aikoina, vaikka yhteisiä oppitunteja on kertynyt kosolti vuosikymmenten, vuosisatojen ja vuosituhansienkin ajalta. Moni saattaa ehkä ajatella, että, päinvastoin, se on aina vain vaikeutunut. 

Ratkaisuja on etsitty sodan ja rauhan keinoin. Pysyvää rauhaa ei ole löytynyt.

Tällä kertaa sota on yritetty sulkea ratkaisuvaihtoehtojen ulkopuolelle. Mutta jäljet ovat vieläkin liian tuoreessa muistissa. Niistä ei ole päästy irti.

Vestigia terrent. 

Viljo Vähäsen kanssa päädyimme kuitenkin pohtimaan, mikä vaikutus Euroopan Unionin uudella komissiolla ja sen salkkujaolla voisi olla Euroopan rauhantilalle ja sitä kautta tietysti myös maailmanrauhalle.

”Jutta Urpiaisen salkku avaisi tässä suhteessa tärkeitä ikkunoita perus-Euroopan ulkopuolelle. Vahvat, vanhat salkut, eivät tarjoa sitä mahdollisuutta, vaan ne sisältävät aineksia iänikuisille riidoille ja lohduttomille umpikujille. Niissä ei ole mitään kadehdittavaa.”

”Sen sijaan niillä kokemuksilla, joita Suomella on rauhanturvatoiminnasta ja kansainvälisten konfliktien sovittelusta voi tulevaisuudessa olla arvaamattoman paljon merkitystä ja painoa.”

”Tässä tarkoituksessa nostimme esiin presidentti Martti Ahtisaaren roolin. Kunniakansalaisuus Namibiassa on tietysti vain herkän hieno muistutus Suomen kymmenennen presidentin työstä kansainvälisen rauhan hyväksi, mutta Nobelin rauhanpalkinnolla on jo paljon suurempi painoarvo.”

Jutta Urpiaisen ”Afrikka-komissaarius” on tärkeä merkkipaalu Euroopan tulevaisuuden ja rauhanomaisen yhteistyön saralla.

Se kasvaa arvossaan tänään, huomenna ja ylihuomenna, 

  

721. Takuuajan loppu 190910

           Pohdintojeni taustalla on 1900-luvun historia ja yritykseni ymmärtää, miten Neuvostoliitossa valtaan nousi kaikkein lahjattomin ja osaamattomin bolsevikkiporukan jäsen, Stalin. Ja Saksassa Hitler, jolla ilmeisesti ei ollut ulkopolitiikkaa ennen vuotta 1941, mutta sen sijaan armoitetun junapelurin lahjat. Edessä on Suomen brexit eli koko poliittisen järjestelmän takuuaika on loppunut. Mikä neuvoksi? Minä en tiedä. (Jukka Kemppinen, ”Parasta ennen” 10.9.2019)

Blogisti Jukka Kemppinen oli valinnut tämänpäiväisen ainekirjoituksensa potretiksi Santeri Alkion, Maalaisliiton perustajan (1862-1930) kuvan ja tekstiksi tutun kuluttajaohjeen maitolitran kyljestä. Perspekti ei kuitenkaan ollut vain tästä hetkestä, jolloin Maalaisliitto-Keskusta oli valinnut itselleen uuden puheenjohtajan, vaan se syleili syvältä modernin Euroopan historiaa.

Koko poliittisen järjestelmän takuuaika on loppunut.

Ryssänkärjen rantakalliot kylpivät yllättävässä syyshelteessä. Syksystä ei juuri näkynyt merkkejä. Tervalepät hehkuivat vihreinä ja vain muutama keltainen viiru erottui kaislistosta.

Viljo Vähänen piti väittämää mielenkiintoisena.

”Voiko poliittisella järjestelmällä olla takuuaikaa? Mistä se alkaa? Millä ehdoilla? Milloin se päättyy?”

Pysähdyimme miettimään.

Pitää paikkansa, että olemme jälleen kerran suuren, arvaamattoman muutoksen kynnyksellä. Stalinin ja Hitlerin hahmot sätkyttelevät edelleen arvovaltaisissa, tieteellisissä tutkimuksissa ja kirjallisuudessa ja niiden rinnalle on ilmestynyt kuin taikaiskusta koko somemaailman ilotulitus, mutta voisiko se merkitä totaalista mullistusta koko maailman poliittisessa järjestelmässä.

”Tuskinpa.”

Viljo oli varma asiasta.

Sen sijaan on selvää, että suurvaltapolitiikka on tekemässä kovalla rytinällä paluuta maailmannäyttämölle. Sen alle hautuvat molemmat maailmansodat Hitlereineen ja Stalineineen. Kylmä sotakin. Sekä ne jatkuvat sodankauhut, joiden keskellä parhaillaan elämme. Areenalle ei nouse viimeiseen hipeneeseen panssaroituja pyhiinvaeltajaritareita eikä tavanomaisia tai uudenaikaisia sotakoneita, vaan jotakin täysin uutta ja mullistavaa, jonka hahmosta meillä ei ole edes aavistusta.

Nyt juostaan karkuun. Pois vastuusta. Piiloon.

Avainsanaksi on muodostunut exit. Ulos.

On päästävä pois. Turvaan. Ennen kuin kaikki romahtaa.

Viljo täsmensi.

”Kaikki kansallisvaltiot – Suomi mukaan lukien – etsivät kuumeisesti mahdollisimman hyvää puolustus- ja/tai hyökkäysasemaa itseään varten, siltä varalta, että tilanne kärjistyisi äärimmilleen ja karkaisi hallinnasta.”

”Se on puhdashenkistä, nationalismia”.

Olimme vakuuttuneista siitä, että jokainen, merkittävä, vanha valtapuolue kaikkialla maailmassa joutuu etsiytymään juurilleen ennen kuin pystyy ottamaan tukevan askeleen tulevaisuuteen.

Vain aitavieriltä voi Suomen Keskustan Katri Kulmunikin löytää lopulta ainoan, todellisen ja kestävän voimavaran puolueensa tulevaisuudelle. Vihreän Suomen. 

Tämä koskee juuri nyt myös Perussuomalaisia, jotka ovat nousseet ilmaan kuin vappupallot. 

Heidän juurensa ovat alkiolaisuudessa, Veikko Vennamon taistelussa unohdetun kansan puolesta ja siitä maatilkusta, josta saattoi repiä itselleen ja perheelleen edes jonkinlaisen elannon.

Suomen brexitiin päättyisi Euroopan vakauden takuuaika! 

Junapelureille se varmaankin sopisi mainiosti. 

720. Askeleita someviidakossa 190909

Se, ettei Keskisarja provokaatioistaan huolimatta ole joutunut vihapuheen kohteeksi, johtuu hänen mielestään ainoastaan yhdestä asiasta: Hän ei ole sosiaalisessa mediassa. Ei yhdessäkään niistä. Hän halveksuu niitä tavattoman syvästi. Eivät ihmiset ole kasvotusten niin viheliäisiä kuin keskustelupalstoilla. (Kansalliskiivailija. Tommi Nieminen, Helsingin Sanomat 8.9.2019)

Sosiaalinen media on vielä lapsenkengissä. Se on hiipinyt jokapäiväiseen elämään kuin varkain, mutta ehtinyt muutamassa vuodessa vaikuttaa rajumin kuin rautasaappaat ja miljoona-armeijat vuosituhansiin. 

Hienohipiäisistä vuorovaikutteisista verkkopalveluista on sukeutunut pahanlaatuinen syöpäkasvain, joka ei ole kenenkään hallinnassa.

Päinvastoin. Se kasvaa ja rönsyinlee tahdottomasti ja sokeasti.

Ei siis ihme, että että yksi aikamme lahjakkaimmista, nuorista historioitsijoista on päättänyt kiertää kaukaa tuon pelottavan viidakon.

Tommi Niemisen laatimassa haastattelussa kansalliskiivailija paljastaa itsestään erään piirteen, joka leikkaa  syvähenkisen juonteen hänen omaan elämänkaareensa. Sen myrskyisimmät hetket saatoivat sijoittua niihin vuosiin, jolloin Vanha vallattiin ja Berliiniin nousi muuri.

Keskisarja tulee itse seitsenlapsisesta kommunistiperheestä, joka asui muun muassa Vantaalla ja Porvoossa. Vanhemmat olivat koulutettuja ja Neuvostoliitto-mielisiä taistolaisia, lapsuus kuulemma tavanomaista ja hyvää.Vanhempien 1970-luvun aate ei tosin pojassa heijastu, sillä Keskisarja pitää suurimpana perkeleenä juuri ”pahan valtakuntaa”, Neuvostoliittoa. Kysymyksen mahdollisesta poliittisuudestaan hän kiertää juuri niin kuin historioitsija kiertää hankalan kysymyksen.

Kodin ilmapiirissä ja nuoruuden kaveriporukoissa kypsyivä ilmeisesti vuosien saatossa ne sosiaaliset taidot, joita tiedemies Teemu Kesksarja nyt hyödyntää täydestä sydämestään.

Arvelemme, ettei nykyisenkaltainen somemaailma edes kiinnosta Suomen ja Pohjoismaiden historian dosenttia yksinkertaisesti siitä syystä, että hänen oma elämänsä on ollut monin verroin rikkaampaa ja antoisampaa, täynnä virikkeitä, joita someviidakosta on turha etsiä. 

Erityisesti meille jäi haastattelusta mielen kansalliskiivailijan raikas kannanotto Karjalan-kysymykseen. “Minua vituttaa Karjalan menetys ihan joka päivä.”

719. Kadonnut aika 190907

Viimeksi muistelimme Sipilän hallituksen synnytystuskia, kun hän oli ilmoittanut eroavansa ja pohdiskelimme, mitä siitä seuraisi. Annoimme ajan juosta ja katsoimme, kuinka porvarivalta vaihtui demarivallaksi. 

Ei siinä ollut verenmakua eikä intohimoa. Kaikki ongelmat työnnettiin maton alle odottamaan sopivaa tai välttämätöntä ajankohtaa. 

Hämmästyttävällä tavalla aika katosi. Jotakin vanhaa hävisi eikä uutta ilmestynyt sen sijalle. Tuli mieleen kirjallisuuden ranskalaisen mestarin Marcel Proustin  romaanisarja Kadonnutta aikaa etsimässä, jonka hän kirjoitti vuosina 1908–1922, vaikka hetki on aivan erilainen ja puitteet vähemmän dramaattiset.

Mihin aika katosi? Löytyisikö se vielä uudelleen? Missä muodossa?

Kolme teemaa pulpahti kuitenkin pintaan: (1) Maalaisliitto-Keskusta, (2) Englannin parlamentti ja (3) Huutavan ääni erämaassa. 

Jokaisessa niistä oli sama ongelma. Jotakin olennaista oli ja on kadonnut. Ikään kuin ajanratas olisi hypännyt salaa jonkin pykälän ylitse.

(1) Maalaisliitto 1906, Keskustapuolue 1965, Suomen Keskusta

Historia vaatii oman kypsyttelyaikansa. Ajan ratas on armoton. Se leikkaa tahtoasi kysymättä joka hetki määrämitan elämäsi nauhasta. Voit kutsua käteesi jäävää palasta millä nimellä haluat. Perimmäinen, alkuperäinen henki ja luonne pysyvät sitkeästi paikoillaan. Sitkeimmin tämä on näkynyt puolueiden sijoittumisessa ideologiseen perusjärjestykseen vasemmisto vs. oikeisto. Sille ei ole löytynyt kilpailukykyistä haastajaa, vaikka keskustaan on ollut kyllä kova tungos.

Aika on ollut Maalaisliitto-Keskustan tärkein voimavara. Pelastaja. Valtakunnalliset ja paikalliset vaalit ovat sen kerta toisensa jälkeen osoittaneet.

Mutta entä nyt? Kouvolan puoluekokouksen jälkeen? Hylkäsikö aika Keskustan? Löytyykö traditionaalisista seremonioista se kynttilänvalo, jonka turvin valo lankeaa uudelleen? Mihin sammui se uusi loiste, jota ennakoimme silloin, kun Juha Sipilä aloitti pääministerinä?

Kysymysten  tulva tuntuu murskaavalta!

Kun listasimme Maalaisliitto-Keskustan puheenjohtajat vuodesta 1906 lähtien, alkoi paljastua lähes kaikille merkittäville puolueille tunnusomainen ilmiö persoonallisuusrapautuma. Aika on ottanut omansa. Kyllä johtajuus nykyisinkin henkilöityy, mutta johtajapersoonia ei juurikaan ilmesty poliittiselle areenalle. Lähes kaikki puolueet ovat jo kokeilleet feminismikorttia ja muitakin kikkoja (urheilu, tiede, taide uskonto, yrittäjyys, sijoittajat), mutta niistä ei ole jäänyt pysyviä jälkiä.

Löytyisikö Kouvolan kokouksen epäpoliittisesta kamppailusta, jotakin uutta tässä suhteessa?

Se ei näytä kovin todennäköiseltä.

Maalaisliitto on ja pysyy maaseudun äänitorvena. Se on edelleen sen ainoa, todellinen voimavara. 

(2) Englannin parlamentti. Brexit.

Englannin parlamentti perustettiin keskiajalla Englannin ja Skotlannin vuoden 1707 unionisopimuksen myötä siitä tuli Ison-Britannian parlamentti, ja myöhemmin siitä on muodostunut nykyinen Yhdistyneen kuningaskunnan parlamentti. Jotkut ovat esittäneet Englannin parlamentin uudelleenperustamista, sillä Englanti on nykyisin ainoa Yhdistyneen kuningaskunnan osa, jolla ei ole omaa parlamenttia.

Parlamentin kolme elementtiä, kruunu, ylähuone ja alahuone ovat erilliset eli sama henkilö ei voi kuulua kuin yhteen niistä. Monarkilla on edelleen teoriassa paljon valtaa: hänen hyväksyntänsä vaaditaan kaikkien lakien läpimenoon ja lisäksi hän voi mm. hajottaa parlamentin, julistaa sodan ja solmia rauhan. Käytännössä kaikkia näitä oikeuksia käyttää kuitenkin monarkin puolesta pääministeri ja hallitus.

Brexit on purrut pahan loven eurooppalaisen saarivaltion historiaan ja maineesen. On mahdotonta sanoa paraneeko se koskaan. Kannattaako parannusta edes etsiä? Entäpä jos kadonnut aika on lopullisesti kadonnut?

Kun brexit-näytelmää on pyörittety jo kuukausikaupalla televisioruuduissa ja kun se on pian loppukohtausta vaille valmis, kopioimme lukijoidemme avuksi Googlesta lyhyen, värikkään yhteenvedon siitä, mitä tapahtuu, kun brittiparlamenraarikot tekevät päätöksiään. 

Suomalaisin silmin brittiparlamentti on täynnä teatteria – Lue kummien käytäntöjen taustat

Kun Britannian parlamentti äänestää brexit-suunnitelmista, se ei tapahdu nappia painamalla vaan kävelemällä ulos salista. 29.1.2019 klo 17.03 päivitetty 4.4.2019 klo 12.28 Päivi Kerola, YLE uutiset

Brittiparlamentin alahuoneen vihreille penkeille on ollut viime kuukausina tungosta, kun parlamentaarikot ovat kokoontuneet päivä toisensa jälkeen keskustelemaan ja äänestämään EU-erosuunnitelmista. Monelle suomalaisellekin on tullut tutuksi alahuoneen puhemiehen John Bercow'n komentoääni: Oooorder!

Miksi puhemies huutaa yhtenään järjestystä saliin?

Ilmeisin syy on siinä, että puhemies Bercow'lla ei ole nuijaa, jota voisi paukuttaa.

Puheenvuoron pitäjällä on oikeus tulla kuulluksi, joten Bercow'n tehtävänä on hiljentää taustameteli, mikäli muiden edustajien huutelu käy liian äänekkääksi. Puhemies on korkeimmalla istuva henkilö salin päädyssä, hallituksen ja opposition penkkirivien välissä.

Nykyinen puhemies Bercow tunnetaan värikkäästä kielenkäytöstään ja napakoista vastauksistaan kansanedustajille.

Terävästä keskustelukulttuuristaan kuulussa brittiparlamentissa nokkelat välihuudot ovat sallittuja ja suotaviakin. Aivan mitä hyvänsä loukkauksia salissa ei saa kuitenkaan huudella: toista edustajaa ei saa syyttää valehtelijaksi.

Parlamentin sivuilta löytyy pieni lista nimityksistä , joita puhemiehet ovat vuosien varrella pitäneet sopimattomina. Esimerkiksi siaksi, rotaksi, pelkuriksi tai petturiksi nimittely on katsottu asiattomaksi.

Puhemies on ainoa salissa, joka voi tavan mukaan kutsua muita edustajia nimeltä. Muiden tulee puhutella puoluetovereita "arvoisaksi ystäväksi" ja muihin puolueisiin kuuluvia "arvoisaksi sen-ja-sen vaalipiirin edustajaksi".

Mikä on se kultainen kapine istuntosalin pöydällä puhemiehen edessä?

0Se on seremoniallinen sauva, joka edustaa kuningattaren valtaa. Jos puolitoistametrinen sauva ei ole salin pöydällä, alahuone ei voi laillisesti kokoontua, käsitellä lakeja tai äänestää niistä.

Sauva tuodaan pöydälle jokaisena istuntopäivänä ja viedään pois istunnon päätyttyä. Parlamentaarikot eivät saa koskea siihen, mutta vuosien varrella jotkut eivät ole voineet vastustaa kiusausta.

Viimeksi ennen joulua työväenpuolueen edustaja Lloyd Russell-Moyle otti sauvan käteensä ja yritti viedä sen istuntosalista pois. Russell-Moyle pysäytettiin nopeasti, ja rangaistuksena hänet poistettiin salista loppupäiväksi.

Kapinointinsa syyksi Russell-Moyle nimesi hallituksen brexit-suunnitelmat.

Miksi monet edustajat pongahtavat seisomaan, kun yksi saa puheenvuoronsa pidettyä?

Se on tapa kiinnittää puhemiehen huomio eli pyytää puheenvuoroa. Seisomaan saa nousta vain puheiden välissä, kun puhemies valmistautuu ilmoittamaan seuraavan puhujan.

Puheenvuoroa voi pyytää myös kirjallisesti ennen istuntoa.

Miksi kaikki häipyvät kesken kaiken salista?

Parlamentin tärkeät äänestykset toteutetaan siten, että edustajat lähtevät salista ja jakautuvat niin kutsutuille kyllä- ja ei-käytäville. Käytävillä virkailijat kirjaavat ylös edustajien nimet ja tehtävään nimetyt edustajat laskevat äänet.

Britannian parlamentti ei käytä elektronista äänestysjärjestelmää.

Kun jokin asia tulee äänestettäväksi, puhemies kehottaa ensiksi esitystä puoltavia huutamaan kyllä ja sen jälkeen vastustajia huutamaan ei. Sitten hän arvioi, kumpi huutokuoro voitti. Vain, jos puhemiehen arvio kyseenalaistetaan, järjestetään käytävä-äänestys eli jako.

Miksi edustajat istuvat niin ahtaasti?

Salissa ei yksinkertaisesti ole riittävästi istumapaikkoja kaikille edustajille.

Britannian parlamentin alahuoneessa on 650 edustajaa, mutta istumaan mahtuu vain noin kaksi kolmasosaa heistä. Kun parlamentti käsittelee tärkeitä lakeja ja kaikki haluavat olla paikalla, osa joutuu seisomaan tai istumaan penkkirivien viereen.

Minkä takia hallitus ja oppositio on sijoitettu vastakkain?

Tapa periytyy historian sattumasta. Alahuone sai oman istuntosalinsa, kun kuningas Edvard VI luovutti 1500-luvulla maalliseen käyttöön siirretyn kirkkosalin alahuoneen käyttöön. Tilan muoto ja aiempi käyttötarkoitus vaikuttivat siihen, miten istumapaikat sijoitettiin.

Puhemiehen paikka sijoitettiin alttarin portaille, ja edustajat istutettiin toisiaan vasten kuin kilpailevat kuorot. Siitä lähtien alahuoneessa on ollut sama järjestys. Myös kyllä- ja ei-käytävillä äänestäminen on ollut tapana noista ajoista lähtien.

1800-luvulla Westminsterin suuren palon jälkeen rakennettiin saman mallinen uusi istuntosali, joka puolestaan tuhoutui toisen maailmansodan pommituksissa. Silloin harkittiin, pitäisikö tilalle rakentaa suurempi, mahdollisesti puolikaaren tai hevosenkengän muotoinen istuntosali.

Muun muassa sodan ajan pääministeri Winston Churchill vastusti muutoksia. Churchill piti kaksipuoluejärjestelmää Britannian parlamentaarisen demokratian ytimenä ja näki sen juontavan juurensa parlamenttisalin muotoon. Myös salin koosta Churchillilla oli selvät mielipiteet.

– Salin [...] ei tule olla niin iso, että kaikki edustajat mahtuisivat sisään ilman tilanahtautta, eikä pidä edes kysyä, pitäisikö jokaiselle edustajalle olla hänelle varattu oma paikka. Jos sali on tarpeeksi suuri kaikille, yhdeksän kymmenesosaa keskusteluista käydään masentavassa ympäristössä lähes tyhjässä tai puolityhjässä salissa. [...] Suurina hetkinä ilmassa pitäisi olla tungoksen ja kiireen tuntua, Churchill perusteli Encyclopaedia Britannican mukaan.

Pommitetun tilalle rakennettiin samanmuotoinen ja yhtä ahdas sali. Ja Britannian parlamentin alahuoneessa istutaan edelleen tärkeinä äänestyspäivinä kuin sillit suolassa.

(3) Huutavan ääni erämaassa.

Odotimme viime hetkeen saakka kuulevamme Kouvolan puoluekokouksessa Paavo Väyrysen (1980-1990) äänen. Ehkä se vain katosi puheenvuorotulvaan, jota emme olleet kuulemassa. Silti jäi ihmetyttämään, mihin katosivat ne kymmenen vuotta, jotka Paavo Väyrynen johti Maalaisliitto-Keskustaa suvereenilla otteella.

Siinä on jotakin äärimmäisen traagista. Voiko mennyt aika niin totaalisesti kadota? Jäikö Paavo Väyrysen sanoma vain huutavaksi ääneksi erämaassa? Eikö se saanut osakseen siruakaan siitä herätysliikkeen voimasta, jota laestadiolaisuus aikoinaan edusti ja joka on tiettävästi edelleenkin hengissä.

Nimillä ei pitäisi ryhtyä keikaroimaan. 

Maalaisliitto on aito suomalainen sana.