keskiviikko 6. elokuuta 2014

268. Laholla aidalla 140806

Samalla olisi hyvä pohtia, miten aiomme tulevina vuosikymmeninä pysyä pystyttämällämme aidalla, joka lahoaa rahanpuutteessa alta ja jonka ympärillä maa liikkuu enemmän kuin vuosikymmeneen. Toisin sanoen, onko aidan alla turvaverkkoa, vai onko luottamuksemme siihen perusteetonta?”
Upsista!
Täsmällinen termi olisi tietysti ”Upista” eli Ulkopoliittisesta Instituutista, jonka Suomen eduskunta perusti satavuotisjuhlaistunnossaan kesäkuussa 2006. Sen tavoitteena on ”tuottaa korkeatasoista ja selkeää aineistoa tieteelliselle yhteisölle, poliittisille päättäjille ja yhteiskunnalliseen keskusteluun.”
UPI ei siis ole mikä tahansa pulju, josta lentelee mielipiteitä kaikista mahdollisista asioista kaikkiin mahdollisiin ilmansuuntiin, vaan korkeatasoinen tutkimuslaitos, jossa on johtajan lisäksi kolme ohjelmajohtajaa (globaali turvallisuus, Euroopan unioni ja Venäjä plus EU:n itäinen naapuristo), 14 vanhempaa tutkijaa, neljä vierailevaa tutkijaa ja joukko tavallisia tutkijoita sekä tarvittava määrä hallintohenkilökuntaa.  Yhteensä Upissa on 28 korkeasti koulutettua kansainvälisen politiikan tietäjää ja tuntijaa, jotka ovat Suomen ulkopoliittisen johdon käytössä ulko- ja turvallisuuspoliittisia päätöksiä valmisteltaessa.
Mutta minkä ohjeen globaalin turvallisuuden tutkimusohjelmaan osallistuva, USA:n ulko- ja sisäpolitiikkaan sekä rauhanturvaamiseen ja kriisinhallintaan perehtynyt Upin vanhempi tutkija antaa Suomen ulkopoliittiselle johdolle tuleviksi vuosikymmeniksi?
Korjatkaa lahoava aita! Tulevaisuudessa saatamme istua samalla aidalla (Naton kanssa), mutta maa ympärillämme on siirtynyt. (Charly Salonius-Pasternak: ”Kriisinhallinnan aikakausi Natossa päättyy:
Muutokset horjuttavat Suomen aitaa”, FIIA 9/2014)
Ohje on yhtä selkeä, kuin syksyn sävelessä vuonna 1969: ”Sanat eivät riitä kertomaan, tuskin niitä tarvitaan. Riittää kun sä hiljaa oot mun ja mä sun. Kokonaan.”
Tutkijan perusteita ei kuitenkaan tarvitse kaivaa kovin syvältä:
(1) Naton kylmän sodan jälkeinen, kriisinhallintaan keskittyvä aika­ kausi on päättynyt. Puolustusliitto pohtii syyskuisessa Walesin­huippu­ kokouksessaan, miten yhteistä puolustusta pitäisi vahvistaa ja kumppanuuksia kehittää.
(2) Jo vuoden 2010 strateginen konsepti ja vuoden 2012 huippukokous Chicagossa paaluttivat Naton tulevaisuutta. Nyt on toteutuksen
ja yksityiskohtien hiomisen aika. Suomen kannalta on tärkeää ymmärtää, miten Nato hahmottaa tulevaisuuden roolinsa ja tarvittaessa muuttaa toimintaansa.
(3) Naton harjoitusten painopiste on jo siirtynyt peruskirjan viidennen artiklan toimeenpanoon.
(4) On todennäköistä, että nopean toiminnan joukkojen kärjen valmiusastetta nostetaan. Nato siis vahvistaa fyysistä läsnäoloaan ja kykyään puolustaa itäisiä jäsenmaitaan vastauksena Venäjän aggressiivisille sotilaallisille toimille.
(5) Suomen syksyllä isännöimä Northern Coasts 2014­harjoitus pohjautuu virallisesti kriisinhallintaskenaarioon mutta kokoaa kaikki Itämeren Nato­maat ja kumppanit (Venäjää lukuun ottamatta) yhteiseen meri­, ilma­ ja erikoisjoukkojen harjoitukseen. Naton harjoitustoiminta keskittyy siis tulevaisuudessa lähes yksinomaan yhteiseen puolustukseen.
”Yhteiseen puolustukseen?”
Aivan niin.
Lukijalle ei jää epäselväksi, kuinka lahonnutta aitaa pitäisi Upin tutkijan mukaan korjata.
Tässä kohtaa on hyvä muistaa, kuinka ”riippumaton tutkimuslaitos” esittelee itseään: ”Upin tutkijat kommentoivat medioissa ajankohtaisia kysymyksiä oman tutkimuksensa ja asiantuntemuksensa pohjalta samaan tapaan kuin kollegansa yliopistoissa. Upilla ei ole yhtenäistä kantaa kansainväliseen politiikkaan liittyvissä kysymyksissä.”
Ulkopoliittinen Instituutti ei ole siis yksissätuumin korjaamassa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan lahonnutta aitaa juuri sillä tavalla kuin yksi sen vanhemmista tutkijoista esittää.
Tässä on kuitenkin olemassa se vaara, että ajaudutaan samanlaiseen keskusteluun ulkopoliittisesta linjasta kuin Afganistanin rauhanturvaoperaation alkupuolella, jolloin kysyttiin, käykö Suomi sotaa vai ei. Silloinkin hämmentäjänä oli samainen vanhempi tutkija.
Tällä kertaa kysymys ei ole kuitenkaan yksittäisestä sotilaallisesta operaatiosta, vaan poliittisesta linjasta – ja siitä, onko vuosikymmeniä suurella huolella ja intohimollakin rakennettu aita todellakin niin heikossa kunnossa, että sitä pitäisi vahvistaa amerikkalaisella raudalla ja teräksellä? Että se on kuolemaisillaan?
(Jos Viljo Vähänen olisi nyt mukana, hän kysyisi tietysti, kuinka aita voi kuolla. Kaunis, puinen aita tietysti lahoaa ajan mittaan. Sen me tiedämme. Myös aidan merkitys saattaa muuttua. Ei vain vuosikymmenissä vaan – sadoissa, jopa tuhansissa. Hadrianuksen muuristakin on tullut vain turistinähtävyys. Silti sen päällä saattavat vieläkin istua historian haamut! Ei se ole kuollut.)
Voihan Nato tietysti tulla vain kaikessa ystävyydessä ”kehittämään kumppanimaansa asevoimia, siviili-sotilas suhteita ja sotilaskoulutusta”, kuten Upin asiantuntija esittää, mutta tarvitsemmeko me sellaista oheistusta. Eivätkö meidän omat kokemuksemme kuumasta ja kylmästä sodasta riitä?
Jos meidän aidallemme, viereemme, tunkeutuu kutsumattomia vieraita, he voivat pelkällä olemassaolollaan, omalla painollaan, saada aikaan enemmän pahaa kuin hyvää!
Tässä asiassa olisi ehkä parempi kuunnella ”kriisiajan komentajaa ” (ks. Suomen Kuvalehti 31/2014, jossa Tuomo Lappalainen tutkailee puolustusvoimien tuoreen komentajan, kenraali Jarmo Lindbergin mielipiteitä) kuin pelkästään Upin tutkijoita.
”On korkeammassa valmiudessa oleva teknisempi osio, johon kuuluvat jo nyt esimerkiksi maavoimien erikoisjoukot ja ilmatorjunta- ja panssarintorjuntajärjestelmät sekä tietyt ilma- ja merivoimien elementit. Mutta koska Suomi on kohtalaisen kookas maa suurvallan naapurina ja sotilasliiton rajamailla, geostrateginen asemamme edellyttää, että meillä on myös laaja reservi.”
Tieteellisessä tutkimuksessa ei ole kiellettyä käyttää mielikuvitusta eikä mielikuvia. Silti ajatus ulkopoliittisen aidan alla olevasta turvaverkosta tuntuu jotenkin väkinäiseltä. Haetulta. Etäiseltä.
Myös Upin tutkija näkemys ”sisäpoliittisista syistä johtuvasta hiljaisuudesta” (koskien sitä, minkälaista yhteistyötä Suomi on viime vuosikymmenen aikana tehnyt Naton kanssa) sekä siitä, että ”asiaan vihkiytyneeltä johdolta vaaditaankin aiempaa avoimempaa puhetta Natosta ja sen roolista Suomen puolustuksessa”, on hämärä. Vihjaileva, mutta ei virkistävä.
Sekään ei taida aivan täyttää eduskunnan alaiselle tutkimuslaitokselle asetettuja kriteerejä ”korkeatasoisesta ja selkeästä aineistosta”.
Etenkin, kun on syytä olettaa, että ulkopoliittinen neuvonantaja on itsekin asiaan vihkiytynyt.









Ei kommentteja:

Lähetä kommentti