”Samalla olisi hyvä pohtia, miten aiomme tulevina
vuosikymmeninä pysyä pystyttämällämme aidalla, joka lahoaa rahanpuutteessa alta
ja jonka ympärillä maa liikkuu enemmän kuin vuosikymmeneen. Toisin sanoen, onko
aidan alla turvaverkkoa, vai onko luottamuksemme siihen perusteetonta?”
Upsista!
Täsmällinen termi olisi tietysti ”Upista” eli Ulkopoliittisesta
Instituutista, jonka Suomen eduskunta perusti satavuotisjuhlaistunnossaan
kesäkuussa 2006. Sen tavoitteena on ”tuottaa korkeatasoista ja selkeää
aineistoa tieteelliselle yhteisölle, poliittisille päättäjille ja yhteiskunnalliseen
keskusteluun.”
UPI ei siis ole mikä tahansa pulju, josta lentelee mielipiteitä kaikista
mahdollisista asioista kaikkiin mahdollisiin ilmansuuntiin, vaan korkeatasoinen
tutkimuslaitos, jossa on johtajan lisäksi kolme ohjelmajohtajaa (globaali
turvallisuus, Euroopan unioni ja Venäjä plus EU:n itäinen naapuristo), 14
vanhempaa tutkijaa, neljä vierailevaa tutkijaa ja joukko tavallisia tutkijoita
sekä tarvittava määrä hallintohenkilökuntaa. Yhteensä Upissa on 28 korkeasti koulutettua kansainvälisen
politiikan tietäjää ja tuntijaa, jotka ovat Suomen ulkopoliittisen johdon
käytössä ulko- ja turvallisuuspoliittisia päätöksiä valmisteltaessa.
Mutta minkä ohjeen globaalin turvallisuuden tutkimusohjelmaan
osallistuva, USA:n ulko- ja sisäpolitiikkaan sekä rauhanturvaamiseen ja
kriisinhallintaan perehtynyt Upin vanhempi tutkija antaa Suomen
ulkopoliittiselle johdolle tuleviksi vuosikymmeniksi?
Korjatkaa lahoava aita! Tulevaisuudessa
saatamme istua samalla aidalla (Naton kanssa), mutta maa ympärillämme on
siirtynyt. (Charly Salonius-Pasternak: ”Kriisinhallinnan aikakausi
Natossa päättyy:
Muutokset horjuttavat Suomen aitaa”, FIIA 9/2014)
Ohje on yhtä selkeä, kuin syksyn sävelessä vuonna 1969: ”Sanat eivät riitä kertomaan, tuskin
niitä tarvitaan. Riittää kun sä hiljaa oot mun ja mä sun. Kokonaan.”
Tutkijan perusteita ei kuitenkaan
tarvitse kaivaa kovin syvältä:
(1) Naton kylmän sodan
jälkeinen, kriisinhallintaan keskittyvä aika kausi on päättynyt.
Puolustusliitto pohtii syyskuisessa Walesinhuippu kokouksessaan, miten
yhteistä puolustusta pitäisi vahvistaa ja kumppanuuksia kehittää.
(2) Jo vuoden 2010 strateginen konsepti ja vuoden 2012 huippukokous
Chicagossa paaluttivat Naton tulevaisuutta. Nyt on toteutuksen
ja
yksityiskohtien hiomisen aika. Suomen kannalta on tärkeää ymmärtää, miten Nato
hahmottaa tulevaisuuden roolinsa ja tarvittaessa muuttaa toimintaansa.
(3) Naton harjoitusten painopiste on jo siirtynyt peruskirjan viidennen artiklan toimeenpanoon.
(4) On todennäköistä, että nopean toiminnan joukkojen kärjen
valmiusastetta nostetaan. Nato siis vahvistaa fyysistä läsnäoloaan ja kykyään
puolustaa itäisiä jäsenmaitaan vastauksena Venäjän aggressiivisille
sotilaallisille toimille.
(5) Suomen syksyllä isännöimä Northern Coasts 2014harjoitus pohjautuu
virallisesti kriisinhallintaskenaarioon mutta kokoaa kaikki Itämeren Natomaat
ja kumppanit (Venäjää lukuun ottamatta) yhteiseen meri, ilma ja
erikoisjoukkojen harjoitukseen. Naton harjoitustoiminta keskittyy siis
tulevaisuudessa lähes yksinomaan yhteiseen puolustukseen.
”Yhteiseen puolustukseen?”
Aivan niin.
Lukijalle ei jää epäselväksi, kuinka lahonnutta aitaa pitäisi Upin tutkijan
mukaan korjata.
Tässä kohtaa on hyvä muistaa, kuinka ”riippumaton tutkimuslaitos”
esittelee itseään: ”Upin tutkijat kommentoivat
medioissa ajankohtaisia kysymyksiä oman tutkimuksensa ja asiantuntemuksensa
pohjalta samaan tapaan kuin kollegansa yliopistoissa. Upilla ei ole yhtenäistä
kantaa kansainväliseen politiikkaan liittyvissä kysymyksissä.”
Ulkopoliittinen Instituutti ei ole siis yksissätuumin
korjaamassa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan lahonnutta aitaa juuri sillä
tavalla kuin yksi sen vanhemmista tutkijoista esittää.
Tässä on kuitenkin olemassa se vaara, että ajaudutaan
samanlaiseen keskusteluun ulkopoliittisesta linjasta kuin Afganistanin
rauhanturvaoperaation alkupuolella, jolloin kysyttiin, käykö Suomi sotaa vai
ei. Silloinkin hämmentäjänä oli samainen vanhempi tutkija.
Tällä kertaa kysymys ei ole kuitenkaan yksittäisestä
sotilaallisesta operaatiosta, vaan poliittisesta linjasta – ja siitä, onko
vuosikymmeniä suurella huolella ja intohimollakin rakennettu aita todellakin
niin heikossa kunnossa, että sitä pitäisi vahvistaa amerikkalaisella raudalla
ja teräksellä? Että se on kuolemaisillaan?
(Jos Viljo Vähänen olisi nyt mukana, hän kysyisi
tietysti, kuinka aita voi kuolla. Kaunis, puinen aita tietysti lahoaa ajan
mittaan. Sen me tiedämme. Myös aidan merkitys saattaa muuttua. Ei vain
vuosikymmenissä vaan – sadoissa, jopa tuhansissa. Hadrianuksen muuristakin on
tullut vain turistinähtävyys. Silti sen päällä saattavat vieläkin istua
historian haamut! Ei se ole kuollut.)
Voihan Nato tietysti tulla vain kaikessa ystävyydessä
”kehittämään kumppanimaansa asevoimia, siviili-sotilas suhteita ja sotilaskoulutusta”,
kuten Upin asiantuntija esittää, mutta tarvitsemmeko me sellaista oheistusta.
Eivätkö meidän omat kokemuksemme kuumasta ja kylmästä sodasta riitä?
Jos meidän aidallemme, viereemme, tunkeutuu
kutsumattomia vieraita, he voivat pelkällä olemassaolollaan, omalla painollaan,
saada aikaan enemmän pahaa kuin hyvää!
Tässä asiassa olisi ehkä parempi kuunnella ”kriisiajan
komentajaa ” (ks. Suomen Kuvalehti 31/2014, jossa Tuomo Lappalainen tutkailee
puolustusvoimien tuoreen komentajan, kenraali Jarmo Lindbergin mielipiteitä)
kuin pelkästään Upin tutkijoita.
”On korkeammassa valmiudessa oleva teknisempi osio,
johon kuuluvat jo nyt esimerkiksi maavoimien erikoisjoukot ja ilmatorjunta- ja
panssarintorjuntajärjestelmät sekä tietyt ilma- ja merivoimien elementit. Mutta
koska Suomi on kohtalaisen kookas maa suurvallan naapurina ja sotilasliiton
rajamailla, geostrateginen asemamme edellyttää, että meillä on myös laaja
reservi.”
Tieteellisessä tutkimuksessa ei ole kiellettyä käyttää
mielikuvitusta eikä mielikuvia. Silti ajatus ulkopoliittisen aidan alla
olevasta turvaverkosta tuntuu jotenkin väkinäiseltä. Haetulta. Etäiseltä.
Myös Upin tutkija näkemys ”sisäpoliittisista syistä
johtuvasta hiljaisuudesta” (koskien sitä, minkälaista yhteistyötä Suomi on
viime vuosikymmenen aikana tehnyt Naton kanssa) sekä siitä, että ”asiaan
vihkiytyneeltä johdolta vaaditaankin aiempaa avoimempaa puhetta Natosta ja sen
roolista Suomen puolustuksessa”, on hämärä. Vihjaileva, mutta ei virkistävä.
Sekään ei taida aivan täyttää eduskunnan alaiselle
tutkimuslaitokselle asetettuja kriteerejä ”korkeatasoisesta ja selkeästä
aineistosta”.
Etenkin, kun on syytä olettaa, että ulkopoliittinen
neuvonantaja on itsekin asiaan vihkiytynyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti