Peikko pelottaa. Peikko naurattaa.
Hiidet ja vuorenpeikot ovat rumia ja ilkeitä. Muumipeikko on viisas ja
ystävällinen.
Google auttaa jälleen:
”Alun
perin sana peikko tarkoitti ilmeisesti roistoa,
rikollista, erakkoa tai neidonryöstäjää, joka yleensä piileskeli. Skandinaavisessa mytologiassa peikoilla oli iso nenä, pitkät kädet ja karvainen ruumis. Ne olivat tyhmiä ja niillä oli tapana kaapata ihmislapsia
ja vaihtaa ne omiin peikkolapsiinsa. Suurimmat peikot olivat jättiläismäisiä ja
pienimmät kääpiön kokoisia.”
Eilen illalla (kun Suomi oli avannut mitalitilinsä Zürichissä ja
sulkenut sen saman tien), jysähdin katsomaan norjalaista elokuvaa Peikonmetsästäjä (Trolljegeren 2010.
Ohjaus André Ovredal. Ikäraja 12. Luokitus: Kauhu). En tiedä tarkalleen, mitä feikkidokkarityyli
tarkoittaa, mutta ihan mukiinmenevä kauhufantasiahan se oli. Peikkotarina,
jonka ajankohtaista uskottavuutta oli onnistuttu terävöittämään sillä, että
mukaan oli saatu silloinen pääministeri ja Naton uusi pääsihteeri Jens
Stoltenberg, joka astuu virkaansa ensi lokakuussa.
Aika usein taruolennot tunkeutuvat keskelle
arkipäivää. Silloinkin niihin luodaan useimmiten pelokkaita katseita. Niitä
vierastetaan. Niitä hyljitään.
Vaikka tietoa peikkojen olemuksesta on
tieteen kehityksen myötä saatu runsaasti lisää, ne ovat säilyttäneet
viehättävän ja jännittävän salaisuutensa.
Jälleen vilkaisu Googleen valaisee asiaa:
”Myös
vieraat ihmisrodut ovat olleet keskiajan ja vielä suurten tutkimusmatkojen
alkuvaiheissa eurooppalaisille lähinnä myyttisiä olentoja, joista saatettiin
kertoa mitä mielikuvituksellisimpia tarinoita. Aasiassa asui karvaisia koirankuonolaisia,
(joista kerrottiin myös suomalaisessa kansanperinteessä),
Afrikassa taas eli monenlaisia ihmisryhmiä, joista jotkut olivat
kurjenkaulaisia ja kauniita, eräät yksisilmäisiä, ja eräät kuumuus oli
korventanut tummiksi. Suomalaiset uskoivat kaukana etelässä asuvan
pikkiriikkisiä lintukotolaisia.”
Eräs
elinvoimaisimmista suomalaisten mielenmaisemassa vaeltavista peikoista on RUS
Peikko.
Sitä
on pyöritelty voissa ja sen päälle on puettu kerroksittain monenlaisia ja
monivärisiä vaatteita. Mutta aina vain se elää eikä se tunnu välittävän
ympäröivän maailman muutoksista ja mullistuksista, ei tieteen askelista, ei
järjen juoksusta.
Kuten
muillakin peikoilla, RUS Peikolla on ystäviä, puolustajia ja kannattajia, mutta
myös vihamiehiä ja verivihollisia.
Vastakkaisten
ryhmien kiihkeät taistelut eivät osoita laimenemisen merkkejä tänäkään päivänä.
Kirjallisuushistorian
suuret kertomukset on tietysti otettu käyttöön näissä taisteluissa. Miguel de
Cervantesin Don Quiote (Putin) ratsastaa Sancho Panzan (Niinistö) kanssa
tuulimyllyjä (peikkoja) vastaan ja J.R.R. Tolkienin luoma, kuvitteellinen
olento, Morgoth Bauglir, ”Maailman musta vihollinen” yrittää valloittaa maailmaa
örkkiensä kanssa. Troijan hevonenkin on marssitettu näyttämölle.
Ei ihme, jos RUS Peikko pelkää itsekin
ja tuntee itsensä pahojen voimien piirittämäksi.
Niinpä on hyvä muistaa, mitä viisas sidi
Hamid (Don Quioten viimeisessä luvussa) lausuu sulkakynälleen:
Oi kynäni
– en tiedä hyvin vai huonostiko teroitettu – saat nyt levätä messinkilangallasi
monen monituista vuotta, ellei joku omahyväinen ja pahantahtoinen
historioitsija ota sinua lepopaikaltasi ja häpäise sinua. Mutta ennen kuin
kukaan heistä pääsee kimppuusi, voit varoittaa heitä parhaasi mukaan ja sanoa:
Irti,
irti! Te vätykset
pitäkää
erossa näppinne,
sillä
tämä hanke, arvon Kuningas,
varattu
on yksi minulle.
(suom. Jyrki Lappi-Seppälä)
Valitettavasti näyttää siltä, ettei RUS
Peikon tarinaa voi päättää yhtä ytimekkäästi ja sielukkaasti kuin Cervantes
päättää oman, maailmankuulun tarinansa: Jää
hyvästi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti