Venäläisille on oltava häikäilemättömän tyly eikä periksi saa aiheesta
riippumatta antaa senttiäkään.
”Onhan se aika tylyä tekstiä, jos se pitäisi ottaa ihan tosissaan, mutta
eihän niin tarvitse välttämättä tehdä. Se on kulkenut monen välikäden kautta.
Siihen on voinut tarttua outoja hajuja ja sivumakuja. Niin tapahtuu aina, kun
salaisia muistioita vuodetaan julkisuuteen. Varsinkin, kun niiden totuudet
purskahtavat esiin vuosien viiveellä erilaisissa muistelmissa. Mutta nykyiseen
disinformaation virtaan ne näyttävät kyllä sopivan ihan mukavasti.”
Olimme jälleen palaamassa Ryssänkärjestä Viljo Vähäsen kanssa ja nyt hän
halusi välttämättä pehmentää Ronald Reaganin suuhun pantuja neuvotteluohjeita.
Ukkonen kyllä jylisi läntisellä taivaalla ja mustia pilviä oli jo kertynyt
Tiirasaaren ylle niin, että vettä tulisi kohta ryminällä. Oli pakko kiirehtiä
askeleita.
- Niinhän se tietysti on. Keinoista piittaamattomasta, julkeasta
röyhkeydestä ei näkynyt ainakaan televisioruudusta kyllä jälkeäkään, kun
Niinistö keskusteli Putinin kanssa Sotshissa. Mutta ehkäpä virolaiset halusivat
kuitenkin varottaa meitä juuri nyt, kun Ukrainan tilanne näyttää vain
kiristyvän päivä päivältä. Pitäisikö meidän olla häikäilemättömämpiä
venäläisten suhteen? Jos pahalle antaa pikkusormen, se vie kohta koko käden. Tarkoitus
pyhittää keinot. Ovatkos jesuiittojen opit jo unohtuneet? Eihän pahan poliisin
kanssa neuvotella, vaan isketään kova kovaa vasten.
”Jaha. Että pitäisi siis ottaa tosissaan vanhojen jenkkifilmien
perusasetelmat, joissa paha poliisi valehtelee häikäilemättömästi, asettuu
häikäilemättömästi riistäjien ja työstäjien puolelle ja antaa periksi
häikäilemättömälle vallanhimolle. Ehkä Mart Laar ja Toomas Hendrik Ilves ovat katselleet pikkupoikina liikaa …
- Tuskinpa se siitä johtuu. Ehkä se oli vain mitätön pikku detalji Reaganin lähipiirin muistiossa. Sen sijaan
paljon vakavampia asia liittyy siihen pelon ja intohimon sekoitukseen, jolla
virolaiset haluavat nyt opastaa pohjoista naapuriaan pysymään erossa
arvaamattomasta ja aggressiivisesta Venäjästä. Se liittyy tietysti Viron
historiaan ja aivan erityisesti tuoreeseen Nato-jäsenyyteen. Sehän tällaisten
neuvotteluohjeiden takana todellisuudessa on.
” Aivan. Mutta moni on saattanut unohtaa, että presidenttinä ollessaan
Ronald Reagan ei ollut ainoastaan kylmän sodan voittaja ja kommunismin
romuttaja, vaan myös suhteiden rakentaja nimenomaan Venäjän (Neuvostoliiton)
suuntaan. Näin, vaikka jotkut pitivät häntä onnekkaana uhkapelurina ja hän kutsui
Neuvostoliittoa pahan valtakunnaksi. Vuonna 1985 hän tapasi Mihail Gorbatshovin
aivan ystävällisissä merkeissä Genevessä ja seuraavana vuonna he harkitsivat
yhdessä Reykjavikissa tuhoavansa maailmasta kaikki ydinaseet …”
- Mutta sehän ei onnistunut …
”Ei onnistunutkaan, mutta mahdatko muistaa toisen mahdottoman toiveen,
joka onnistui?
Tauko.
Ensimmäiset pisarat alkoivat jo putoilla.
”Kesäkuussa 1987 Reagan puhui Brandenburgin portilla, Berliinin
muurilla näin: On yksi sellainen merkki, jonka
Neuvostoliitto voisi antaa, jota ei voitaisi tulkita väärin ja joka edistäisi
dramaattisesti vapauden ja rauhan asiaa. Pääsihteeri Gorbatšov, jos etsitte
rauhaa, jos etsitte kukoistusta Neuvostoliitolle ja Itä-Euroopalle, jos etsitte
vapautumista: tulkaa tämän portin luo. Herra Gorbatšov, avatkaa tämä portti! Herra
Gorbatšov, repikää tämä muuri!”
- Niin. Olihan se aika häikäilemättömästi sanottu!
”Aivan. Mutta parin vuoden kuluttua se toteutui!”
Tästä olimme Viljon kanssa yhtä mieltä.
Mutta hetkessä ajauduimme paljon isomman, aktuellin
ongelman äärelle.
Millä ihmeellä selvitetään se sotku, jonka Reaganin
seuraajat ja heidän eurooppalaiset lakeijansa ovat saaneet aikaan työntäessään
ison, uhmakkaan nenänsä Venäjän kainaloon ja kuvitellessaan, että Äiti Venäjä
tykkää siitä? Eikö nyt olisi jo korkea aika uskoa, ettei mikään suurvalta ole
koskaan tykännyt siitä, että toinen suurvalta työntää nenänsä se sisäisiin
asioihin ja alkaa uhata sen elintärkeitä strategisia etuja?
Näin tapahtuu nyt Ukrainassa.
Olimme molemmat lukeneet päivällä Foreign Affairsista John J.
Mearsheimerin artikkelin ”Why the Ukraine Crisis Is the West’s Fault. The
liberal Delusions That Provoked Putin.”.
Siinä ei ole kysymys häikäilemättömyydestä, vaan hyvin
perustellusta realismista.
Päätimme palata asiaan lännestä nousseen rajuilman jälkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti