301. Puolueimagoista 141029

”Nykyisin länsimaiset yhteiskunnat ovat yhä läpikotaisemmin muuttumassa mielikuvayhteiskunniksi, joissa miltei kaikki organisaatiot markkinoivat itseään ja ovat kiinnostuneita imagonsa hallinnasta.”

Sitaatti on Oulun yliopiston  informaatiotutkimuksen ja viestinnän professorin, Erkki Karvosen väitöskirjan tiivistelmästä vuodelta 1997 (ks. Imagologia: Imagon teorioiden esittelyä, analyysiä, kritiikkiä. Väitöskirja. Acta Universitatis Tamperensis 544. Tampere: Tampereen yliopisto).

”Imagonhallinta nähdään tietoteoreettisessa mielessä perspektiivien hallintana, toisin sanoen yrityksenä saada ihmiset näkemään asiat halutulta kannalta, halutussa suhteessa. Imagoesityksen mahdollinen petollisuus tai illusoorisuus johtuu tarkastelijan ja kohteen rajallisesta/rajoitetusta suhtautumisesta toisiinsa. Rajallisesta suhteesta johtuen kohde tulee yksipuolisesti ymmärretyksi. Yksipuolisen ymmärryksen vastakohtana on monipuolinen, so. monissa suhteissa kohdetta lähestyvä ymmärrys … Yksipuolinen ymmärrys voi johtua myös sisäisistä rajoittimista, henkisistä silmälapuista.”

Kun ammattinani oli aikoinaan poliittinen imagonrakennus, tunnen edelleenkin lukkarinrakkautta imagotutkimusta kohtaan.

Siksi iski silmään, että Yle Uutiset kertoi ”saaneensa käsiinsä” jonkin osan puolueiden yhteisestä imagotutkimuksesta, jonka rakentamisessa olin alkuvaiheissa itsekin mukana, ja räväytti siitä näyttävän otsikon: ”Kokoomus entistäkin ylimielisempi.”

Joku oli siis vuotanut jälleen eikä vuotajan tarkoitus jäänyt epäselväksi.

Media tarttui tietysti syöttiin hanakasti. Sehän on sen tehtäväkin.

Sen sijaan voidaan kysyä (imagologia-väitöskirjaan viitaten), kumpaa osapuolta, ”myyjää” vai ”ostajaa”, Yle Uutiset halusi ymmärtää vai oliko siltä jäänyt silmälappu päälle jommankumman kohdalla.

Otsakkeesta ja lyhyestä tekstistä sekä grafiikasta jäi kyllä vahva epäilys siitä, että uutiset halusivat vahvistaa ”ostajan” mielikuvaa ja että se oli myös lähes sama kuin vuotajalla.

Erkki Karvonen tekee väitöskirjassaan ”analyyttisiä tarpeita varten” eron ”imagon” ja ”mielikuvan” välillä. Se on tässäkin tapauksessa hyödyllinen.

”Imago viittaa lähettäjän” (Kokoomuksen) viestintäaktiviteettiin tai toimijoiden (pääministerin) tuottamiin esityksiin. Mielikuva puolestaan viittaa ihmisten (äänestäjien) esityksistä (ministereiden esiintymisistä) muodostamiin käsityksiin … Mikään esitys ei sellaisenaan siirry meidän tietoisuuteemme, vaan tuotamme aktiivisesti itsellemme käsityksen tulkitsemalla esitystä.”

Jatko on hieman vaikeampiselkoista.

”Päättelemme kaikenlaista itse esityksen, mutta myös kontekstuaalisten vihjeiden perusteella. Tulkinnalliset käsitykset syntyvät, kun tietynlainen ja tietyllä tapaa suhteutuva tulkitsija kohtaa jotakin esittävää olevaista: viriävät ymmärrykset ovat seurausta kahden osapuolen kohtaamisesta. Mielikuvaksi nimitetään tätä ymmärtävien kohtaamisten ja kokemusten tuloksena syntynyttä käsitystä – jälkeä joka jää ihmisten mieliin.”

Minkä jäljen Kokoomus on siis Yle Uutisten tulkitsemana jättänyt ihmisten mieliin? Onko tutkimustoiminta onnistunut jättämään äänestäjien mieleen monipuolisen vai yksipuolisen ymmärryksen tutkimuskohteesta?

Tässä on tarpeen vielä palata imagologiaan.

”Mielikuva voidaan käsittää kognitiiviseksi tietorakenteeksi tai skeemaksi, joka on luonteeltaan eräänlainen kohdetta koskeva ’odotuksen struktuuri” tai epämuodollinen ’teoria’, joka ennustaa miten kohteen uskotaan käyttäytyvän … Tällöin ennestään ylläpidetyt uskomukset astuvat oletusarvoina ja odotuksina määrittämään kohdetta. Mielikuvien syntyä ehdollistaa tulkitsijan erityinen sijoittuminen maailmassa ja ihmisten keskuudessa (Yleisradiohan on eduskunnan alainen tiedotusväline): tulkitsijan ’oleminen’ on määrännyt sitä, missä suhteessa hän (Yle) on tullut kohtaamaan jonkin organisaation (Kokoomus), henkilön (Stubb) asian (esimerkiksi ministerinimitykset) ja näin ollen määrää ja sävyttää hänen käsityksiään.”

Aivan oman ongelmansa muodostaa tietysti kysymyksen asettelu. Mitä tarkoittaa ”toiminnassaan ylimielinen”? Sehän on vain yksi osio laajemmasta kysymyspatteristosta, joka toistuu vuosi vuodelta samanlaisena.

Eihän sellaista imagoa mikään puolue tietenkään halua itsestään antaa. Mutta jos sellainen leima kerran isketään johonkin puolueeseen, sitä on vaikea pyyhkiä pois ja se saattaa ”vahvistaa ylläpidettyjä uskomuksia” (mielikuvia). Medialla on tietysti vahva rooli tässä vahvistustyössä – jos se jostakin syystä katsoo se asiakseen.

Lopuksi on syytä ottaa professori Karvosen väitöskirjan  tiivistelmästä pieni palanen imagologian historiaa, joka kertoo television (siis myös Yleisradion) roolista puolueideologioidenkin rakentumisessa.

”Imagosta alettiin keskustella yhteiskunnallisena kysymyksenä laajasti 1950-luvun Yhdysvalloissa. Miksi? Selittävänä tekijänä voidaan nähdä mm. tuolla vuosikymmenellä tapahtunut räjähdysmäisen nopea televisioistuminen. Samaan aikaan markkinoinnista tuli hallitseva osa liiketoimintaa ja markkinointistrategiassa alettiin siirtyä uuteen, asiakkaiden tarpeista lähtevään vaiheeseen. Joidenkin tutkijoiden mukaan kapitalismi siirtyi 1950-luvun puolivälin tienoilla myöhäiskapitalistiseen vaiheeseensa ja alkoi ns. postmodernismin aikakausi. Televisio otettiin voimaperäisen mielikuvamainonnan välineeksi tavalla joka alkoi mullistaa amerikkalaista kulttuuria. Tämä kulttuurin muutos oli pontimena vilkkaalle keskustelulle ja pohdiskelulle.”

300. Kolme kynttilää 141027

Kun oli hävinnyt snookerissa lokakuun pelin hyvälle ystävälleni, sytytin kotona kolme kynttilää. Ne paloivat hopeisessa jalustassa keskellä olohuoneeni pöytää. Hämmästelin, kuinka kerrostalossa voi olla niin tyyntä, vaikka ulkona tuuli kohisi tammien lehvistössä. Ikkunatiivisteet taitavat pitää.

Otin lasillisen chileläistä Earth-punkkua ja katsoin, kuinka hämmästyttävän levolliset liekit olivatkaan.

Mustan sydämen kärki hehkui. Se oli jo antanut kaikkensa sille valolle, joka levittäytyi huoneeseen. Kirkas sininen liekin juurella kertoi toiveesta ja voimasta, jolla hehkuva liekki pysyi järkähtämättömän hiljaa paikallaan.

Hetki tuntui jotenkin pyhältä.

Isä. Poika. Pyhä Henki.

Sattumoisin arkkipiispa oli televisioruudussa. Sanattomana sen surun keskellä, jonka Rautavaaran kuolonkolari oli aiheuttanut.

Ajattelin (kun tämä on numero 300) sanoa muutaman sanan teille, jotka olette jaksaneet lukea näitä jaarittelujani, joita kutsun päiväkirjani liitteiksi.

Tiedän vain viisi teistä nimeltä. Google on hyväntahtoisesti nimennyt teidät ”jäseniksi”. Muista en tiedä mitään. Googlen ”tilasto” ilmoittaa, että teitä on 10-15 päivittäin. Hieno juttu. Kiitos.

(1) Aloitin tämän homman Nizzassa helmikuun lopulla 2009 esittelemällä Viljo Vähäsen. Suuri ystäväni Pekka Koskinen piti sitä ”hienona ideana”. Nyt Pekka on kuollut. Mutta Viljo elää. Aina en ole oikein jaksanut muistaa, että hän on kertaalleen kuollut.

(2) Monta kertaa olen ajatellut lopettaa, mutta olen jäänyt jotenkin koukkuun (mitä pelkäsin jo alun alkaenkin). Tämä on minulle jonkinlaista koulutusta. Ajattelen, että ihminen oppii jotakin koko elämänsä ajan. Ja minulla on sellainen lapsellinen ajatus, että minäkin voisin vielä oppia. Minäkin voisin viisastua. Se on jollakin tavalla pitänyt tätä blogiani hengissä.

(3) Kolme kynttilää, jotka palavat edelleen pöydälläni (otan toisen Earthin teidän kunniaksenne!), tuovat mieleeni, että pitäisi jaksaa ajatella syvällisemmin. Elämä on niin lyhyt, ettei sitä pitäisi tuhlata pintaraapaisuihin. Ne saattavat kyllä kirvellä hetken aikaa tai ne saattavat nostaa toiveiden liekkejä. Hiljaisuutta ja hyvää ne eivät tuo. Kolme kynttilääni palavat rauhallisesti, levollisesti.

(4) Painiskelen nyt sen kanssa, pitäisikö kääntyä sisäänpäin vai pitäisikö katseen (ajatukset ja toiminnan) kohdistua ulospäin. Molemmissa suunnissa kohtaan oman epävarmuuteni. Maailma on niin täynnä tietoa,  että se hirvittää. En jaksa juosta sen tahdissa. Silti juuri tiedonjano pitää tämän blogini vielä pystyssä. Sen myötä olen joutunut seuraamaan aikaani enemmän kuin muutoin olisi ehkä tapahtunutkaan.

(5) Aika on armoton. Maapallo kiertää aurinkoa täysin välittämättä siitä, mitä minä ajattelen tai teen. Puhallan kolme kynttilääni sammuksiin, silloin, kun se tuntuu hyvältä ja oikealta. Ajattelemisen ja tekemisen vapaus on suuri asia.

(6) On minulla yksi toivekin. Että saisin palaa loppuun yhtä rauhallisesti kuin kolme kynttilääni. En ole laisinkaan huolestunut siitä, kuka ne puhaltaa sammuksiin. Minulla itselläni ei siihen ole rohkeutta.

Kello on nyt 23.41. Kynttiläni palavat edelleen.

299. Aamukävely 141026

Kun kelloja oli aamuyöstä siirretty tunnin verran taaksepäin eli valon suuntaan, Viljo Vähänen oli ilmeisesti herännyt tuntia liian aikaisin, koskapa hän rimpautti ovikelloani oman rannekellonsa mukaan klo 6.25 pyytäen anteeksi varhaista herätystä, mikä oli vähintäänkin kohtuullista, koska oikea kello oli vasta 5.25. En kehdannut moittia häntä siitä heti tuoreeltaan, koska olin itse silloin jo hereillä, mutta huomautin kyllä asiasta, kun olimme päässeet ulos ja aloitimme aamukävelymme Ryssänkärjen suuntaan. Auringosta ei tietenkään ollut tietoakaan, mutta Lauttasaaren läntinen rantatiehän on hyvin valaistu, joten se ei meitä häirinnyt.

Arvasin, että Viljolla oli jälleen joku pitkä juttu mielessään, kun hän oli näin varhain liikkeellä sunnuntaiaamuna.

En erehtynyt.

”Kun eilen illalla huomasin, että olin nähnyt Wallanderin jo joskus aikaisemmin, jätin jutun kesken ja päätin käyttää saman ajan – sehän loppui vasta tämän vuorokauden puolella – lukemiseen. Jos jaksat kuunnella, niin kerron tuloksen  …”

Lupasin jaksaa. – Onhan meillä vielä muutama tunti auringon nousuun.

Viljo esitti luettelon:

(1) Timo Pankakosken arvio Tarmo Kunnaksen kirjasta Fascismin lumous: Eurooppalainen älymystö Mussolinin ja Hitlerin politiikan tukijana. (Politiikka 56:2, s. 159-163, 2014)

(2) Antti Vuorenrinteen arvio Paavo Lipposen muistelmien II osasta. (”Korpivaellus ja katarthis”, Demari.fi 23.10.2014)

(3) Essi Leppäsen artikkeli elinkautisvanki Juha Heinosesta (”Vankila opetti ihmisvihan ja synnytti kirjailija”, Kansan Uutiset/Verkkolehti 25.10.2014)

(4) Harri Kiiskisen artikkeli ”Pamputtaako poliisi, tuleeko Nato, vai herätetäänkö Suojeluskunnat?” (Tiedonantaja 23.10.2014)

- Jaha. Että kaikista näistäkö meidän pitäisi nyt keskustella? Aika kirjava luettelo. Tuntuu vähän ylimitoitetulta näin aamutuimaan. Etkö löytänyt mitään helpompaa? Carl Haglundin arvio Tukholman saariston sukellusvenejahdista olisi riittänyt ihan hyvin …

Viljo Vähänen ei hellittänyt.

”Tarkoitus ei ole vaivata sinua näillä kaikilla. Ne osuivat vain sattumalta silmääni ja herättivät kysymyksen siitä, kuinka valtavan tiedontulvan keskellä me elämmekään tänä päivänä. Jotenkin se korostui erityisesti tässä viikonvaihteessa, kun on kirjamessut ja nenäpäivä ja kun media on edelleen täynnä Syyriaa ja Ukrainaa. Ja hallituskin näyttää olevan jonkinlaisessa kriisissä. Mistä ihmeestä tavalliselle tallaajalle riittää aikaa kaiken seuraamiseen? Ihmettelen vain, että mihin tämä johtaa. Kuka tätä hallitsee? … vai tarvitseeko jonkun tätä jotenkin hallita … laissez-faire … virta vie …”

Viljo alkoi ilmeisesti katua luettelonsa esittämistä.

Mutta minua kiinnosti kuitenkin hänen luettelonsa. Jokin punainen lanka siinä saattoi olla. Olisiko siinä jokin järjestys? Preferenssi?

”Hämmästyttävää kyllä. Niin saattaa olla. Ehkä vain sattumalta. Mutta vankilakundin (Juha Heinonen) ja äärivasemmistolaisen (Harri Kiiskinen) tarinat jättivät tiedemiesten (Timo Pankakoski ja Tarmo Kunnas) ja poliitikon (Paavo Lipponen) tarinat varjoonsa. Niissä oli parempi draivi. Ne saivat ajatuksen liikkeelle.”

Ennen kuin olimme tulomatkalla tavoittaneet Kasinon rannan, Viljo Vähänen esitti luettelostaan vain kaksi sitaattia:

(1) ”Mitä vankila opetti?” – ”Ihmisvihan. Vankila oli täydellinen luottamuksen menetys ihmisiin. Ja siinä onkin poisoppimista”, Heinonen toteaa rauhallisesti. – ”Rutiini on selviytymisen keino. Ja se, oppiiko rutiinista rehellisin nahoin pois, on ihmiskohtaista.”

(Syksyllä 2013 Heinonen kyllästyi pattitilanteeseen ja päätti aloittaa ilmaisutaidon kurssin Legioonateatterissa siirtymällä tammikuussa avovankilaan. Tuomio on nyt loppusuoralla. Kahdentoista ja puolen vuoden aikana Heinonen oli soittanut seitsemän puhelua ja poistunut talosta vain muutaman pakollisen kerran. Moni asia oli yli kymmenen vuoden aikana muuttunut.)

(2) ”Washingtonin konsensus, vapaakauppa, uusliberalismi, jotka kaikki tarkoittavat samaa asiaa ja joita suuryhtiöiden toimesta lobataan Washingtonin, Brysselin, WTO:n, IMF:n ja Maailmanpankin sekä YK:n käytävillä, pitää sisällään niin mahtavat voimat ja valmiudet, että olisi naurettavaa kuvitella, etteikö suora aseellinen väkivalta ole lopulta se keino, jolla vastahankaiset pakotetaan nielemään kapitalismin karvas kalkki.”

Aamukävelyn tarkoituksena on kirkastaa ajatuksia.

Toivottavasti aurinko hoitaa tehtävän paremmin.

298. Synkistelystä 141025

Syksyllä maapallon pohjoinen puolisko on matkalla kohti pimeyttä, joka päättyy kaamokseen. Valo katoaa. Synkkyys laskeutuu. Napapiirin sisäpuolella synkistely tiivistyy.

Näin tapahtuu, vaikka sydäntalven syntyminen on jokavuotinen luonnonilmiö eikä sillä pitäisi olla mitään järkeenkäypää syytä poliittisen keskustelun synkistymiseen.

Mutta kun on. Ainakin siltä näyttää, kun seuraa napapiirin tuntumasta idän ja lännen välisen keskustelun nopeaa synkistymistä.

Kylmä sota ei päättynytkään rauhaan. Sodan retoriikka on herännyt henkiin. Nyt väläytellään jo Itämerenkin nukettamisesta eli atomiaseiden tuloa kotikulmillemme.

Niitähän on tosiasiassa kaiken aikaa Napapiirin sisäpuolella, kun katsotaan kartalta, missä pohjoisen napapiirin raja kulkee ja muistetaan, kuinka monta valtiota ja merta se lävistää. Me emme vain näe niitä, koska ne liikkuvat salaisia reittejä pitkin merten syvyyksissä ja ilmojen korkeuksissa taikka piileskelevät sotilastukikohtien kätköissä.

Toistaiseksi idän ja lännen välinen synkistely on pysynyt retoriikan karsinassa. Sanat ovat kyllä koventuneet. Nyrkit ovat pusertuneet yhä vahvemmin taskuissa. Rystyset hohtavat valkoisina.

(A) Lännen suunnasta katsottuna:

 ”Kun pitää valita kahdesta pahasta, Venäjä valitsee molemmat. On vain yksi suunta jäljellä: syöksykierre.” (Nikolai Petrov Aleksanteri-konferenssissa Helsingissä)

”Luottamuksen palauttaminen ei ole mahdollista. Paluuta vanhaan ei ole. Välien rikkoutuminen lännen kanssa on peruuttamaton.” (Arkadi Moshes UPI:n Venäjä-tutkmusohjelman johtaja em. konferenssissa)

”Venäjän johtajien on mentävä yhä pidemmälle ja pidemmälle, kunnes tulee romahdus. Venäjän johtajien toiminta näyttää yhä itsetuhoisemmalta. Maailmanpolitiikassa Venäjän tavoite on pystyttää Neuvostoliitto uudelleen: ei sen taloudellista ja ideologista järjestelmää, vaan pikemminkin tunne valtion mahdista. Venäjän globaali tavoite on lyödä Yhdysvallat kaikin mahdollisin keinoin.” (Vladimir Gelmanin haastattelu Ulkopolitiikka 2/214/Joonas Pörsti)

”Keväällä 2014 Krimin liittämisen jälkeen Putinia kannatti yli 80 prosenttia venäläisistä. Putinia voi kernaasti verrata Hitleriin, joka myös nautti valtavaa kansansuosiota.” (Timo Vihavainen kirjassaan ”Venäjä: Uhka vain mahdollisuus?”)

”Putin rakentaa lännestä johdonmukaista viholliskuvaa, ja hän rakentaa sitä kotiyleisölleen.” (Heikki Aittokosken päätelmä nro 2 Vladimir Putinin puheesta Vadlai Klubilla, Helsingin Sanomat 25.10.2014)

”Jos Venäjä olisi mielisairaus, se olisi vainoharhaisuus. Venäjä on kyyläysvaltio: kaikki valvovat toisiaan ja kaikki kyyläävät toisiaan ja valtio kyylää kaikkia. Kaikki mahdollinen, mitä ei ole erikseen sallittu, on kiellettyä. Kaikkeen, mikä ei ole erikseen vapaata, tarvitsee luvan. Tällainen hirvittävä vainoharhaisuus tukkii kaiken ja estää vapaata tiedon ja asioiden sekä hyödykkeiden kulkua ja tukahduttaa sekä ajattelun että talouden.” (Nimimerkki Takkirauta: ”Muutama havainto Venäjän ongelmista”, Kohta 4: Paranoia, 14.10.2014)

(B) Idän suunnasta katsottuna:

”Yhdysvallat käyttäytyy maailmassa kuin moukkamainen uusrikas. Yhdysvallat, luullessaan itseään kylmän sodan voittajaksi, on syössyt maailmanjärjestyksen raiteiltaan. Yhdysvallat ruokkii hölmöyksissään uusfasisteja ja ääri-islamisteja. Konfliktien ratkaisemisen sijaan tämä johtaa niiden kärjistymiseen, suvereenien ja vakaiden valtioiden sijasta näemme kaaoksen aina vain leviävän, demokratian sijasta näemme tukea hyvin kyseenalaisille tahoille uusfasisteista islamilaisiin radikaaleihin. (Heikki Aittokosken referaatti Vladimir Putinin puheesta Vadlai Klubilla: ”Tällaiseen maailmaan Putin uskoo”, HS 25.10.2015)

(Puheen kirjallinen versio julkaistiin Kremlin verkkosivuilla)

Synkistelylle on tietysti omat syynsä. Kummallakin puolella. Vakavin niistä on molemminpuolinen luottamuksen romahtaminen. Sitä oli kylmän sodan kuumimmillakin hetkillä aina sen verran, että kolmannelta maailmansodalta vältyttiin.

Nyt tilanne näyttää yllättäen paljon epävarmemmalta. Sormet harovat tyhjää ilmaa eivätkä varpaat ulotu pohjaan saakka.

Silloin nousevat epäluulon mustat perhoset ilmaan.

Tästä saatiin jo vahvaa näyttöä Tukholman saaristossa.

Pekka Visuri oli oikeassa A-Talkissa: ”Kun ei ole varmaa tietoa, ei pitäisi ryhtyä spekuloimaan.”

Se saattaa nimittäin johtaa synkistelyn syvenemiseen.