”Museoviraston tätien on nähty repivän
pelihousujaan ja arkkitehti Lars Sonck-vainaan kuultu pyöriskelevän haudassaan,
kun hänen Jerusalemin temppelistä esikuvansa ottaneen jugendtyylisen
kirkkosalinsa nurkkaan kannettiin jostakin paavin kierrätyskeskuksesta hankittu
rippituoli eli sovituskoppi.” (Kirkko & Kaupunki nro 38, 8.10.2014,
Kerettiläinen)
Vähemmästäkin mielenkiinto herää! Enkä tarkoita
pelkästään museoviraston tätejä.
Että Kallion kirkkoherra on ihan ominpäin
hankkinut työtilaansa rippituolin ja aikoo ilmeisesti kuunnella korvat höröllä
seurakuntalaistensa synnintunnustuksia vielä tämän syksyn aikana.
Rohkea mies.
Teologi, joka on lukenut tarkkaan
evankelis-luterilaisen kirkon tärkeimmän tunnustuskirjan, Augsburgin tunnustuksen,
jonka Philipp Melanchton antoi Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan
keisarille, Kaarle V:lle kesäkuussa 1530.
Aikaansa seuraava mies.
Pappi, joka on varmasti lukenut myös Augsburgin
tunnustuksen puolustuksen.
Eihän rippituolia voi käydä ostamassa paavin
kirpparilta kepein perustein. On tiedettävä tarkkaan, mitä sillä tehdään.
”Ripittäytyminen on säilytetty, ja tapana on, ettei ehtoollista
anneta niille, jotka eivät ole saaneet synninpäästöä. Synninpäästön sana on
lohduttava, sillä Jumala puhuu sen kautta ja antaa siinä synnit anteeksi.
Katsotaan, että aiemmat syntiluettelot, hyvitystyöt, aneet, toivioretket ynnä
muut vain kiduttivat omiatuntoja, kun ei puhuttu ripin armollisesta puolesta.
Opetetaan myös, ettei ketään voi pakottaa nimeämään syntejään, sillä kukaan ei
näe eikä tunne kaikkia syntejään. Synninpäästöä ei saada vain nimetyistä
synneistä vaan kaikista” (Augsburgin tunnustus, XI Ripistä)
Kallion pappi tarkentaa:
”Yksi olennainen osa tässä (unohdetussa käytännössä) on
rippituoli, joka kertoo siitä, että näiden ovien takana epäonnistunut ja eri
tavoin tipahtanut ihminen saa aloittaa alusta vaikka joka päivä. Rippituoli on
vahva anteeksiannon ja uuden alun symboli.”
Viisas mies.
”Papin tehtävä on varmistaa, että rippi liittyy syyllisyydestä vapauttamiseen,
ei esimerkiksi häpeään tai johonkin sellaiseen pahaan mieleen, missä ei ole
mitään anteeksipyydettävää.”
Voi hyvinkin olla, että sovituskoppiin tulee yhtä pitkiä jonoja
kuin leipäjonoihin, jotka kiemurtelevat korttelikaupalla. Tai sitten ei.
Uutuudenviehätystä sillä varmastikin on aivan samalla tavalla kuin
Narinkkatorin kappelilla, jonne turistitkin ovat löytäneet tiensä.
Ero on tietysti siinä, ettei hiljaisuuden kappelissa saa eikä
tarvitse puhua, mutta rippituolissa puhe kuuluu asiaan.
Aivan samalla tavalla kuin kapakassa.
Taisi olla nimittäin vain sattuma, että samaisessa Kirkko &
Kaupungissa oli uutinen (viikon vinkki), että pappi on tavattavissa kerran
kuussa Päättömässä Kanassa, jossa paikallinen pastori päivystää.
”On eri asia tulla baarissa juttelemaan papin kanssa kuin mennä
kirkolle tai sopia erikseen joku aika, jolloin pappia voisi tavata. Kynnys on
matalampi ja tunnelma rennompi.”
Rippisalaisuutta ei kapakassa voi papilta vaatia, mutta
rippituolissa se on ehdoton sääntö.
Taidanpa seuraavan kerran tehdä treffit Viljo Vähäsen kanssa
Pataässän sijasta Päättömässä Kanassa.
Siellä saattaa törmätä, jos hyvin sattuu, pelihousujaan repiviin
museoviraston täteihinkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti