Sunnuntaiaamu valkeni sateisena. Olin
kirjoittanut eilen Pääskysen
saksalaiselle vieraalleni ja ihmettelin illalla, mistä sanat tällä kertaa
lensivät.
Nyt olen
vapaa
lennän yli vuorten, peltojen,
merien ja kaupunkien
Mutta sydämessäni soi
kaipaus, hiljainen kuiskaus
Jäikö hän sinne
vankilaan, kahleisiin
Huomenna lainaan
hänelle omat siipeni
Tänään ei tarvinnut miettiä. Sanat tulivat
aamu-uutisista kuin tarjottimella: (1) pakurikääpä ja (2) sukellusvene.
Molempien kautta pääsee kurkistamaan pintaa syvemmälle.
(1) En tuntenut entuudestaan koivun
lahottajasientä Inonotus obliquusta, mutta kun näin siitä kuvan,
tiesin, että olin nähnyt sen monta kertaa aikaisemmin. Mustanpuhuva
epämuodostuma koivun valkeassa rungossa. Koivun syöpä, olin ajatellut.
Vuosia sitten olin ottanut sen novelliini Rouva
Koivunen:
”Talvella
se oli nähnyt kaikki metsän eläimet. Hirvet ja sudet kävivät kovimmillakin
pakkasilla tervehtimässä sitä. Ne kumarsivat aina syvään tultuaan sen luokse
kimaltelevan hangen poikki.”
Silloin en ollut osannut mennä pintaa
syvemmälle. En tiennyt, että pakurikääpä on
taloudellisesti merkittävä metsän tuholainen, joka
lahottaa varttuneita lehtipuita käyttökelvottomaksi ja että niistä valmistettua
teetä on käytetty erityisesti Venäjällä nautintoaineena
ja luontaislääkintään satoja vuosia.
”Mutta
viimeisten vuosikymmenten aikana Rouva Koivunen oli tuntenut salaista,
käsittämätöntä pelkoa. Ei se näkynyt mitenkään hänen käyttäytymisestään. Ei
kukaan ulkopuolinen huomannut mitään. Mutta itse hän tunsi, kuinka tuo pelko
oli vuosi vuodelta lisääntynyt.
Erityisesti
talvella, kun oli hiljaisempaa, kun kaikki muuttolinnut olivat lähteneet, kun
karhut ja siilit olivat käpertyneet talviuneen, hänellä oli aikaa miettiä, mitä
tuo pelko oikein oli, mistä se johtui.
Hän
muisti, kuinka joskus, kauan sitten, hänen vasempaan kylkeensä alkoi kasvaa
pahkura. Syöpä?, välähti hänen mielessään, mutta sitten hän rauhoittui. Eihän
kasveilla ole syöpää. Sehän on ihmisten tauti, hän ajatteli, ja niin asia
unohtui.”
Lisätietoa löytyi Googlesta: ”Lahoamisen
edettyä riittävästi alkaa pakurikääpä muodostaa elävään puuhun mustia,
epämääräisen muotoisia lohkeilevia pahkuroita, joita kutsutaan nimellä pakuri.
Ne eivät kuitenkaan ole käävän itiöemiä,
vaan sen aiheuttamia steriilejä monivuotisia kasvannaisia. Pakurit koostuvat
sienirihmastosta. Pakuria ei pidä sekoittaa koivun pahkaan,
jota pidetään lähinnä mutaatiosta
tai jostain fysikaalisesta tekijästä johtuvana epämuodostumana.”
Jaha. Hyvä on. Pakurikäävästä
saattaa muodostua merkittävä vientituote.
Tarvitaan vain
kärsivällisyyttä, sillä pakurikääpä ei tarvitse muiden
organismien apua lahotusprosessin käynnistämiseen. Vaalea, keltaisenruskea
valkolaho voi edetä elävässä puussa kymmenestä yli 80:een vuotta
… ”Pakurin kasvaminen korjuukypsäksi kestää yli viisi vuotta. Yksi koivu voi
tuottaa parhaimmillaan kahdeksan kiloa pakuria. Tuoreen pakurin hinta vaihtelee
alueittain ja myyntiajankohdittain 50:stä 100 euroon kilolle. Kuivattuna ja
jatkojalostettuna hinta voi nousta jopa 300 euroon kilolle.”
Kannatta
siis sukeltaa pintaa syvemmälle.
(2)
Ruotsalaiset ovat aloittaneet jälleen sukellusvenejahdin
Tukholman saaristossa. Epäillään, että pintaa syvemmällä piileskelee venäläinen
minisukellusvene, jolle on sattunut haveri. Asiaan kuulu, etteivät Ruotsin
puolustusvoimat ole kiistäneet eivätkä vahvistaneet väitettä ja että Venäjän
puolustusministeriö on ilmoittanut, että venäläiset sukellusveneet ja muutkin
alukset ovat suorittaneet maailman merillä tehtäviään suunnitelmien mukaisesti.
Vastaavanlaiset
spekulaatiot loppuivat kuin seinään syksyllä 1981, kun neuvostoliittolainen
sukellusvene (U 137) ajoi karille Karlskronan laivastotukikohdan lähellä.
Valokuvat kertoivat karun totuuden.
Siitä
on kulunut siis 33 vuotta.
Tuntuu
jokseenkin oudolta, että kybersotaan valmistuvassa maailmassa (ks. Tiede
10/2014 ”Kybersota pimentää Suomen ja avaa anarkian portit”, Mikko Puttonen) on
mahdollista piilottaa (mini)sukellusveneen kokoinen esine jokseenkin pienen
merialueen pinnan alle, kun jokainen soutuvenettä suurempi pinta-alus on ympäri
vuoden, kaikilla kellonlyömillä, tiiviin tarkkailun kohteena.
Selitykseksi
riittää ilmeisesti se, että tunnemme Kuun ja Marsin pinnanmuodostuksen monin
verroin tarkemmin kuin maailman merten pohjat ja poukamat.
Meri
ja vakoilu kulkevat rinta rinnan. Kummankin pinnan alla piilee salaisuuksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti