297. Leimakirves 141021

Metsänleimauksessa kirves on ammattimiehen tai – naisen työkalu. Sillä merkitään joko kasvava puu tai valmis puutavara. Tarkoitus on ohjata leimattu tavara oikeaan jatkokäsittelykohteeseen.

Tarkoitus on hyvä ja käytännöllinen.

Ei tule mieleenkään, että yhdellä leimakirveen iskulla haluttaisiin kaataa koko metsä. Sehän olisi hullun hommaa. Mielipuolen työtä.

Näin kuitenkin tapahtuu, kun kuvaannollinen leimakirves heilahtaa. Yksi sivallus leimaa koko joukon – jos kirveen varressa on paha tahto, viha ja katkeruus.

Tässä esimerkki:

”Kokoomus on profiloitunut psykopaattien, narsistien, itsekkäiden p*skiaisten ja uusliberalististen mulqvistien puolueeksi jonka tunnuslauseena on ’köyhät kyykkyyn ja rutiköyhät mahalleen’ eikä tämäkään toiminnanjohtaja todellakaan ollut poikkeus. Oululainen, herännäistaustainen antaa blogissaan itsestään todella ahneen itsekkään narsistin mielikuvan, ja hänen puheensa itsestään ’ennakkoluulottomana arvokonservatiivina’ ovat täyttä stiiknafuuliaa. Hän oli juuri sellainen randroidi, jollaiset ruukinmatruunalla on tapana kirota sinne alimpaan Helvettiin.”

Siinä kilkahtaa leimakirves rumaäänisesti kiveen.

Kaksinkertaisen ex-politrukin korvissa se tekee kipeää. Mutta samalla se myös paljastaa entistäkin selvemmin, minkälainen käsi on kiinni kirveen varressa ja minkälaisessa poliittisen kulttuurin metsässä ruukinmatruuna riehuu.

(Murhaa ei meikäläinenkään tietysti puolustele. Rikoksesta seuraa rangaistus.)

Oman stiiknafuuliansa vallassa ruukinmatruuna haluaisi varmaankin nimetä kaikki norjalaiset breivikiläisiksi!

Jouduin kyllä itsekin tarkistamaan Googlesta, mitä tuo hieno sana (stiiknafuulia) merkitsee, vaikka tiesin kyllä, että senniminen kulttuurilehti ilmestyy Oulussa ja että sikäläinen kaupunginhallitus myönsi pari vuotta sitten stiiknafuulia-yrittäjäpalkinnon Anite Finland-nimiselle yritykselle.

Vakavasta asiasta on siis kysymys.

Sanan taustasta kertoo Google näin:

”Vallan käyttöä sanan voimalla on oivallisesti kuvannut Teuvo Pakkala lapsista kertovassa novellissaan Mahtisana (1895), jossa juoksukilpailun voittanut Ville ilmoittaa olevansa stiiknafuulia. Stiiknafuulia? Pojat hämmästyivät. Kukaan ei tiennyt, mitä kieltä se oli ja mitä se merkitsi. Mutta mahtavalta se kuului. Jos Ville olisi sanonut, että hän oli paras koko kaupungissa, niin olisi voitu väittää vastaan ja kumota Villen väite. Mutta mitä kykeni kukaan panemaan tuollaista sanaa vastaan, jota ei oltu koskaan kuultu."

Kun ruukinmatruunan leimakirves heittää nyt kaikki kokoomuslaiset ja erityisesti kokoomusnuoret Helvetiin, en voi mutta toivoa kuin, että hän huomaisi jossakin elämänsä vaiheessa kirveen kilkahtavan omaan nilkkaansa.

Leimakirves on hyvä ase ammattilaisen käsissä, mutta väärissä käsissä se tekee rumaa, ala-arvoista jälkeä.