senpä turvin sä saat nähdä untesi maat.
Palaan tässä viimeisessä unikuvassani vielä uudelleen enkelten kirkkoon, vaikka alun perin tarkoitukseni ei ollut laisinkaan virittäytyä kirkollisiin tai uskonnollisiin sfääreihin, kun aloin kirjoittaa tätä unikuvia-sarjaa blogiini. Ne tunkeutuivat vain jostakin arvaamattomasta syystä tajunnanvirtaani enkä katsonut tarpeelliseksi tai välttämättömäksi pyyhkiä niitä pois, koska tulin alkuvaiheessa kirjoittaneeksi, että Taulumäen kirkon enkeleillä tulisi olemaan hämmentävä vaikutus elämäni myöhempään kulkuun eikä minulla nytkään ole tarkoitus perua noita sanoja, vaan, päinvastoin, pohtia onko tosiaan niin, että enkelit ovat jollakin tavalla vaikuttaneet siihen, mitä minulle on tapahtunut kahdeksankymmenen elinvuoteni aikana.
Levon hetki nyt lyö, jo joutuvi yö
pien armaani mun, nuku lauleluhun
pien armaani mun, nuku lauleluhun
Minulla ei ole selvää muistikuvaa siitä, milloin kuulin tämän Brahmsin kehtolaulun ensimmäisen kerran, mutta sen sävelkulku ja myöhemmin jopa nuottikuvakin on piirtynyt lähtemättömästi mielenmaisemaani.
Kun kirjoitin rukousnauhastani, joka riippuu yölampustani, en tullut maininneeksi, että ikkunalaudallani aivan rukousnauhani vieressä on kaksi enkelihahmoa. Toinen on Anne Ojalan pieni, kämmenen kokoinen, iloinen maalaus sydäntä kantavasta pikku enkelistä sinisen pilven päällä. Se on hopeanvärisissä kehyksissä. Sain sen muutama vuosi sitten yhdeltä lapsistani joululahjaksi. Toinen on vielä paljon pienemmän kokoinen, muovinen enkelilapsi, joka nojaa leukaansa vasempaan käteensä ja suuntaa katseensa ylöspäin, taivaan suuntaan. Sen sain vain pari vuotta sitten minua vanhemmalta serkkupojaltani Kerimäelle suuntautuneen kalaretkemme jälkeen.
Päiväni ja yöni ovat siis kuluneet enkelten suojeluksessa! Se ei varmaankaan olisi tullut mieleeni ilman tätä unikuvia-sarjaa.
Samaa voin sanoa myös kirjahyllyssäni olevasta, huikaisevia ja värikkäitä tekstejä, kiilto- ja valokuvia sekä erinäisiä muita liitteitä sisältävästä ”Suomen Akatemian ja Helsingin yliopiston salasuojeluksessa syntyneestä Enkelitarinasta eli väitöskirjaksi tarkoitetusta tutkielmasta erään väitöskirjan teosta, jolle yliopisto ei kuitenkaan koskaan antanut painatuslupaa” … (kirjoittajien nimiä en voi tässä ilman heidän lupaansa julkaista) … mutta sen voin paljastaa, että he olivat enkeleinä paikalla Eduskunnan huoneessa vuonna B110 vuonna 1991, kun teos painettiin.
Juhlavan, punakantisen Enkelitarinan kannessa on suurikokoinen, traditionaalinen kiiltokuva enkelistä
Tosiasiassa minun on aina ollut helppo uskoa enkelten olemassaoloon. Olen lukenutkin aika paljon aiheeseen liittyvää kirjallisuutta, mutta sen luettelemiseen en näe kuitenkaan tarvetta. Pidän kolmeen pääuskontoon juutalaisuuteen, kristinuskoon ja islamiin kuuluvia enkelitarinoita luonnollisina ja uskottavina ja näen, että niiden kautta voisi hyvinkin löytyä yhteisymmärrystä uskontojen välille ja sen myötä rauhanomaisia, poliittisia ratkaisuja ristiriitojen repimään maailmaan.
Omaan uskontunnustukseeni enkelit kuuluvat olennaisina osina siinä mielessä, että se sisältää vain nämä sanat: ”Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen taivaan ja maan Luojaan.”
Vaikka siis pidän Jumalaani kaikkivaltiaana, minusta tuntuu luonnolliselta ja järkeenkäyvältä, että Jumalani tarvitsee avustajia arkisessa, jokapäiväisessä työssään – siis myös kaiken aikaa jatkuvassa luomistyössään. Juuri enkelit ovat sanansaattajia Jumalan ja ihmisen välillä. Mutta – ja se on tärkeää – että hän, siis minun Jumalani, tarvitsee avustajia itsensä ja kaikkien luomistyönsä tuloksina syntyneiden olioiden ja eliöiden välillä. Minusta on täysin ymmärrettävää, että enkelit ovat saaneet omassa työssään myös tarvitsemansa kaikkivaltaisuuden lahjan.
Niinpä ei ole mielestäni mitään mystistä saatikka epäilyttävää tai naurettavaa siinä, että enkelit näyttäytyvät minulle Taulumäen kirkon maalauksissa, rukousnauhassani tai pikku esineissä ikkunanlaudallani.