perjantai 29. kesäkuuta 2018

653. Unikuvia 10. Enkelit 180630

Siipi enkelin on suojas voittamaton, 
senpä turvin sä saat nähdä untesi maat.

Palaan tässä viimeisessä unikuvassani vielä uudelleen enkelten kirkkoon, vaikka alun perin tarkoitukseni ei ollut laisinkaan virittäytyä kirkollisiin tai uskonnollisiin sfääreihin, kun aloin kirjoittaa tätä unikuvia-sarjaa blogiini. Ne tunkeutuivat vain jostakin arvaamattomasta syystä tajunnanvirtaani enkä katsonut tarpeelliseksi tai välttämättömäksi pyyhkiä niitä pois, koska tulin alkuvaiheessa kirjoittaneeksi, että Taulumäen kirkon enkeleillä tulisi olemaan hämmentävä vaikutus elämäni myöhempään kulkuun eikä minulla nytkään ole tarkoitus perua noita sanoja, vaan, päinvastoin, pohtia onko tosiaan niin, että enkelit ovat jollakin tavalla vaikuttaneet siihen, mitä minulle on tapahtunut kahdeksankymmenen elinvuoteni aikana.

Levon hetki nyt lyö, jo joutuvi yö
pien armaani mun, nuku lauleluhun

Minulla ei ole selvää muistikuvaa siitä, milloin kuulin tämän Brahmsin kehtolaulun ensimmäisen kerran, mutta sen sävelkulku ja myöhemmin jopa nuottikuvakin on piirtynyt lähtemättömästi mielenmaisemaani.

Kun kirjoitin rukousnauhastani, joka riippuu yölampustani, en tullut maininneeksi, että ikkunalaudallani aivan rukousnauhani vieressä on kaksi enkelihahmoa. Toinen on Anne Ojalan pieni, kämmenen kokoinen, iloinen maalaus sydäntä kantavasta pikku enkelistä sinisen pilven päällä. Se on hopeanvärisissä kehyksissä. Sain sen muutama vuosi sitten yhdeltä lapsistani joululahjaksi. Toinen on vielä paljon pienemmän kokoinen, muovinen enkelilapsi, joka nojaa leukaansa vasempaan käteensä ja suuntaa katseensa ylöspäin, taivaan suuntaan. Sen sain vain pari vuotta sitten minua vanhemmalta serkkupojaltani Kerimäelle suuntautuneen kalaretkemme jälkeen.
Päiväni ja yöni ovat siis kuluneet enkelten suojeluksessa! Se ei varmaankaan olisi tullut mieleeni ilman tätä unikuvia-sarjaa. 
Samaa voin sanoa myös kirjahyllyssäni olevasta, huikaisevia ja värikkäitä tekstejä, kiilto- ja valokuvia sekä erinäisiä muita liitteitä sisältävästä ”Suomen Akatemian ja Helsingin yliopiston salasuojeluksessa syntyneestä Enkelitarinasta eli väitöskirjaksi tarkoitetusta tutkielmasta erään väitöskirjan teosta, jolle yliopisto ei kuitenkaan koskaan antanut painatuslupaa” … (kirjoittajien nimiä en voi tässä ilman heidän lupaansa julkaista) … mutta sen voin paljastaa, että he olivat enkeleinä paikalla Eduskunnan huoneessa  vuonna B110 vuonna 1991, kun teos painettiin.
Juhlavan, punakantisen Enkelitarinan kannessa on suurikokoinen, traditionaalinen kiiltokuva enkelistä

Tosiasiassa minun on aina ollut helppo uskoa enkelten olemassaoloon. Olen lukenutkin aika paljon aiheeseen liittyvää kirjallisuutta, mutta sen luettelemiseen en näe kuitenkaan tarvetta. Pidän kolmeen pääuskontoon juutalaisuuteen, kristinuskoon ja islamiin kuuluvia enkelitarinoita luonnollisina ja uskottavina ja näen, että niiden kautta voisi hyvinkin löytyä yhteisymmärrystä uskontojen välille ja sen myötä rauhanomaisia, poliittisia ratkaisuja ristiriitojen repimään maailmaan.

Omaan uskontunnustukseeni enkelit kuuluvat olennaisina osina siinä mielessä, että se sisältää vain  nämä sanat: ”Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen taivaan ja maan Luojaan.”
Vaikka siis pidän Jumalaani kaikkivaltiaana, minusta tuntuu luonnolliselta ja järkeenkäyvältä, että Jumalani tarvitsee avustajia arkisessa, jokapäiväisessä työssään – siis myös kaiken aikaa jatkuvassa luomistyössään. Juuri enkelit ovat sanansaattajia Jumalan ja ihmisen välillä. Mutta – ja se on tärkeää – että hän, siis minun Jumalani, tarvitsee avustajia itsensä ja kaikkien luomistyönsä tuloksina syntyneiden olioiden ja eliöiden välillä. Minusta on täysin ymmärrettävää, että enkelit ovat saaneet omassa työssään myös tarvitsemansa kaikkivaltaisuuden lahjan.
Niinpä ei ole mielestäni mitään mystistä saatikka epäilyttävää tai naurettavaa siinä, että enkelit näyttäytyvät minulle Taulumäen kirkon maalauksissa, rukousnauhassani tai pikku esineissä ikkunanlaudallani.

tiistai 26. kesäkuuta 2018

652. Unikuvia 9. Karisma 180626

Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani. Sinä suojelet minua kädelläsi, johdatat paimensauvallasi (Psalmi 23.4.)
Kuva hyvästä johtajasta syntyi varmaankin mielessäni hetkellä, jolloin näin ensimmäisen kerran Taulumäen kirkon alttaritaulun, josta kerroin Unikuvassa 2. Hyvä paimen. Siinä se on.
Vasta vuosia ja vuosikymmeniä myöhemmin tajusin, että kysymys on karismasta. 
Hyvää johtajaa, esimiestä, isää ei voi olla olemassa ilman karismaa, ilman sitä ihmisen persoonallisuuteen liittyvää, salaperäistä tekijää, voimaa, joka on hämmentänyt tutkijoita kautta aikojen. Mutta, kuten tiedämme, myös paha johtaja voi olla karismaattinen (ks. esim. Tuomo Takala: ”Tutkimuksia karismasta eri konteksteissa” Acta Unversitatis Lapponiesis 251, Lapin yliopistokustannus. Rovaniemi 2013)
Maalatessaan vuonna 1929 Hyvän Paimenen Taulumäen kirkkoon Jonas Heiskalla ei ehkä ollut mielessään karismaattinen johtaja sanan tavanomaisessa merkityksessä, mutta pikku lapsen mielenmaisemaan hän onnistui kuitenkin jättämään juuri sellaisen jäljen, jota moni poliittinen johtaja haluaisi tavoitella tai jota hän syvällä mielessään kadehtii.
Luottamus. Turvallisuus. Uskottavuus. Varmuus siitä, ettei yhdenkään lampaan tarvitsisi pelätä jäävänsä yksin. Erilleen. Ikävään.
Lampaan?
Aivan niin. Karisma liitetään lauman (perheen, klaanin, kirkon, rosvojoukon, puolueen, valtion) johtajaan, johtamiseen.
Siinä tehtävässä itserakkaus narsismi on vaarallinen vihollinen, kuolemansynti.
Se on sairaus, jota on lähes mahdotonta tunnistaa omassa itsessään, vaikka jokaisessa meistä on ainakin häivähdys siitä (jolloin tieteellisessä tekstissä puhutaan aivan oikein terveestä narsismista), mutta johon arkielämässä valitettavan usein törmää. 
Ei minunkaan tarvitse harhailla kovin kauas unikuvieni maisemissa, kun olen mitä erilaisimmissa tilanteissa tunnistavinani ympärilläni tuon sairauden. 
Sen henkilöiminen tai muunkaanlainen analyysi ei kuulu tämän kirjoitussarjan piiriin. 

sunnuntai 24. kesäkuuta 2018

651. Unikuvia 8. Lapsuuden ystävä 180624

... Ei ole aivan helppoa sanoa, millä hetkellä kohtasin ensimmäisen kerran varsinaisen ystävän (jos lasketaan pois se hetki, yli 80 vuotta sitten, jolloin huuleni tapasivat ensimmäisen kerran äitini rinnan, jolloin en tietenkään ymmärtänyt, kuinka pitkäaikainen ja syvällinen ystävyyssuhde sillä hetkellä syntyi). Oliko se silloin, kun 5-vuotiaina leikimme nimismiehen Mervin kanssa häitä Puistokatu 21:n pihalla Jyväskylässä vai silloin, kun kätkeydyimme Vesangan naapurin kanalaan radanvartijan nuoremman pojan, Hannun kanssa ja meitä nauratti aivan hirveästi uutuussana, jonka olimme keksineet juuri silloin: syränyönkuumennus?
Unikuvat peittyvät herkästi arkielämän aaltoihin.
Muistan kuitenkin vielä sen hetken, jolloin lähestyin Vesanka-järvellä  isäni soutuveneessä Leikonsaaren Oton juhannuskokkoa Kuoliosaaren suunnasta. Tuli oli jo tarttunut reippaasti kuiviin oksiin ja risuihin, joita Otto oli valellut bensalla, mutta ihmettelin, miksi liekkien keskellä näkyi vaalea risti. Mitä se merkitsi? Kuka sen oli sinne tuonut?
Isäni oli tapansa mukaan virittämässä laulua Juhannus on meillä herttainen.Naapurit osasivat sitä odottaa. Muitakin veneitä oli lipumassa kokon tuntumaan ja rannallakin oli väkeä. 
Eikö kukaan muu kuin minä nähnyt ristiä? Miksi se osui vain minun silmiini? Se vaivasi minua koko kesäisen yön.
Asia selvisi seuraavana päivänä, kun tapasin sattumalta Elsan ja Eemilin istumassa aseman penkillä, lehmuksen alla. Radanvartija, lähin naapurimme, oli valittanut aamulla, että rintaa koski ja Elsa oli lähtenyt saattamaan miestään lääkärille Jyväskylään. Muistan hyvin Eemilin katseen, kun hän yritti varjostaa kädellään kirkasta aurinkoa. Toivotin vain hyvää juhannusta. Odottivat siinä junaa.
Illalla Eemil oli kuollut.
Minulle kirkastui. Kokossa näkemäni valkoinen risti, oli ennusmerkki siitä, että parhaimman lapsuuden ystäväni, onkikaverini ja myöhempien vuosien nyrkkeilyinnostajani isä siinä seisoi - kuoleman portilla, liekkien keskellä.
Hannu Eelis Ension (Hanin) roolia ja vaikutusta omaan elämääni ei voi järkisyillä selvittää eikä perustella. Se kuuluu todellisen lapsuuden ystävän olemukseen. Se on salaisuus, joka ei aukea ulkopuolisille. Se on kahden ihmissielun välinen asia. Totuus.
Ei siitä jäänyt montakaan konkreettista dokumenttia. Muutama Hanin kirje. Pieni runosarja. (Luin sen tänä aamuna, mutta en saanut siihen otetta) Kaksi keraamista, pientä pöllöä, jotka istuvat edelleen ikkunalaudallani. Sain ne 20 vuotta sitten synttärilahjaksi. Isokokoiset, raskaat nyrkkeilyhanskat, jotka kuuluivat varsinaisesti valmentajalle, olen jo ajat sitten kadottanut.
Siinä kaikki.
Hani kuoli, kun hänen sydämensä petti samalla tavalla kuin isänsäkin sydän, mutta mitään ennusmerkkiä en silloin nähnyt. Polkumme olivat eronneet. Hänellä se päättyi kaukana, Pieksämäellä. Minä tallustan edelleen omaa polkuani pitkin Helsingin Lauttasaaressa.
Muuta henki elää. 
Lapsuuden ystävän jättämää kuoppaa ei kukaan ole voinut täyttää. Siihen ei mahdu muita ruumiita, koska se on täynnä muistoja ja unikuvia.
Yhä selvemmin mieleeni on kuitenkin palannut Vesanka-järven juhannuskokko. Ehkä se tällä kertaa johtuu siitä, että juhannuspäivä oli eilen ja öinen myrskytuuli oli repinyt nimikkotammestani irti tuoreita, uusia pikku oksia niin, että niitä näkyi melkoinen liuta pihanurmellamme.  Vanhoja, kuolleita oksiakin tuuli oli repinyt.
Oliko se jonkinlainen viesti lapsuuden ystävältäni, Hanilta? Tahtoiko hän kertoa, ettei minun aikani ole seisoa juhannuskokossa, kuoleman portilla, vaan kuunnella herkällä sydämellä elämän myrskyä? Pitää kiinni elämästä? Rakastaa elämää?
Sehän olisi iloinen tervehdys. Minun ei tarvitsisi lisätä siihen mitään. Voisin vain ymmärtää. Ja olla olemassa … 

lauantai 23. kesäkuuta 2018

650. Unikuvia 7. Rukousnauha 180623

Jumalani, hiljennä minut, että kuulisin hiljaisuutesi. Sinä et kutsu kovin sanoin etkä korkealta. Hiljaisuutesi puhuu kaikkia sanoja selvemmin. Siinä on kaikki, mitä tarvitsen. (ks. ”Gurun opissa ohjaajana Raimon Panikkar”, Lauri Maarala Kirkko & Kaupunki 21.6.2018 Köyhäsanaisen rukous)
…Vuoteeni vieressä, yölampussani kiinni, riippuu ihan aito rukousnauha, jonka tarinasta tiedän vain sen verran, että sen on tehnyt (muokannut, kutonut, virkannut, nyplännyt – en tiedä, mikä on oikea verbi) minulle täysin tuntematon nunna Lintulan luostarissa Anno Dazumal. En siis tiedä vuosilukua, en edes vuosikymmentä, saatikka vuosisataa.
Sain rukousnauhani aivan sattumalta, odottamatta, ja minun oli äärimmäisen vaikea ottaa sitä vastaan tilaisuudessa, jossa ympärilläni oli suuri joukko ystäviäni, jotka olivat olleet muokkaamassa Enkelitarinaa,joka on nyt kirjahyllyssäni ainutkertaisena, suurenmoisena muistona niistä vuosista, jolloin valmistelin väitöskirjaani aiheesta Läpivalaistu valta.
Saatesanat lausuttiin kuiskaten, hiljaa, suoraan vasempaan korvaani enkä heti edes tajunnut, millainen lahja niiden myötä siirtyi pöytäseurueessani, pöydän alla, uteliailta silmiltä piilossa, ortodoksisen kasvatustieteilijän kädestä luterilaisen valtiotieteilijä käteen.
Naiselta miehelle.
En voinut kieltäytyä. En osannut vastata, kun kuulin:
”Ota tämä. Sain sen eilen Lintulasta, kun kävin siellä.”
Häkellyttävä unikuva.
Siitä on nyt vuosia, mutta ne vuodet ovat olleet tärkeitä siinä mielessä, että rukousnauha on opettanut minua kuulemaan hiljaisuutta ja ymmärtämään, kuinka paljon sillä on sanottavaa.
Eihän rukousnauha osaa puhua. Ei sillä ole suuta, mutta sillä on sydän, joka sykkii ja elää vierelläni, vaikka sen antajasta en ole kuullut vuosikausiin enää mitään eikä minulla ole edes mielikuvaa niistä käsistä, jotka ovat solmineet siihen ristin, viuhkan ja yhdeksän mustaa helmeä, joiden välissä on yhdeksän tiukkaa solmua.
Taideteoshan se on!
En osannut kysyä pöytäseuralaiseltani ohjeita siitä, kuinka rukousnauhaa oikeaoppisesti käytetään, vaan olen kehittänyt oman systeemini.
Se on hyvin yksinkertainen enkä ole välittänyt ottaa selvää, kuinka hyvin tai huonosti se sopisi Lintulan ja Valamon luostareiden arkeen tai juhlaan. Ajattelin, ettei sillä ole merkitystä, sillä ymmärsin, että jokaisella rukousnauhan haltijalla täytyy olla lupa ja oikeus etsiä oma tiensä, jolla hän keskustelee Jumalansa kanssa.
Sillä minulle rukousnauhani on ollut työväline, opaskirja, karttakeppi, tai kompassineula.
Pian sen jälkeen, kun sain sen haltuuni, otin käyttöni ikioman opaskirjani. Sen mukaisesti tartun joka ilta (paitsi jos olen poissa kotoani, sillä en ota rukousnauhaani koskaan matkalle mukaani) kädelläni viuhkaan ja sanon kaksi sanaa: ”Kiitos. Auta.”
Se riittää. 
Ja tähän myös lopetan tämän unikuvani, koska rukousnauhani on kieltänyt minua ylpeilemästä tai leuhkimasta niillä saavutuksilla, joihin olemme yhdessä päässeet.
Tämäkin kirjoitus on jo liikaa.
Silti en voi olla kehumatta Lauri Maaralaa, jota en tunne laisinkaan, mutta jonka palstaa Kirkko & Kaupungissa olen mieluisasti aina lukenut, siitä vinkistä, jonka hän tänä juhannuksena antoi esitellessään gurunsa Raimon Panikkarin. Sen lisäksi, että Köyhäsanaisen rukous jätti pehmeän jäljen mielenmaisemaani, hän sai minut etsimään netistä lisätietoa gurustansa. Ja sitähän löytyi. Valtavasti. 
Otin alkajaisiksi arkistooni Googlesta vain professori Josep-Maria Terricanrasin puheenvuoron, jolla hän esitteli Raimon Panikkarin kunniatohtoriksi Gironan yliopistossa.
Hiljaisuudella on paljon kerrottavaa nykypäivän myrskyisessä maailmassa. Siinä on kaikki, mitä tarvitsen … 



keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

649. Unikuvia 6. Madame 180620

Episodi: Oli keskikesä. Madame oli saanut anopiltaan tehtäväksi käydä pesemässä Vesanka-järvessä, Aaltolan rantakivillä perunat, joita minä itse olin käynyt kopeloimassa omin käsin pellosta. Nähtyään tuloksen keittiössä anopin tuomio oli rankka. ”Meillä on tapana pestä perunat puhtaiksi!” Joten Madame joutui palaamaan takaisin rantakiville  korjaamaan mokansa.
 … Ei häntä silloin kutsuttu Madameksi. Se lempinimi tuli käyttöön paljon myöhemmin, kun elämänaallot olivat huuhdelleet meitä vähintäänkin yhtä perusteellisesti kuin Episodin perunoita kesämökkimme rantakivillä.
Mutta tuo Episodi kertoo kuitenkin paljon. Lähes kaiken. Jos ajattelen niitä unikuvien sarjoja, joita ehdimme katsoa ja kokea yhdessä ennen sitä traagista ja dramaattista hetkeä, kun löysin Madamen istumasta aurinkoisella parvekkeellamme - kuolleena. Olimmehan siihen mennessä olleet naimisissa, siis avioliitossa, melkein 54 vuotta.
Emerituspiispa Eero Huovinen kertoi jokin päivä sitten toimittaja Juho-Pekka Rantaselle Itse asiassa kuultuna ohjelmassa, ettei hänkään muista ihan tarkalleen, milloin hän alkoi kutsua vaimoaan Rouvaksi.
Nähtyäni ohjelman ja kuunneltuani syvällä hartaudelle piispan vastauksia omiin muistikuviinsa, joita toimittaja Rantanen viritteli katsojien mieliin taidokkailla, johdonmukaisilla, kysymyksillä sortumatta kertaakaan keskeyttämään tai tunkemaan omia ajatuksiaan vastausten sekaan, syntyi ajatus vertailla Madamea ja Rouvaa.
Siihen antoivat hämmentävää kaikupohjaa ne kirjeet, joita olin 3.2.2001 – 12.10.2008 välisenä aika lähettänyt piispa Eero Huoviselle ja joiden liitteiksi olin pannut kaksi kirjettäni arkkipiispa John Vikströmille (12.2.1996 ja 12.8.998). Näihin kirjeisiin olin saanut myös vastaukset.
(Niillä ei tosin ollut mitään tekemistä lempinimien kanssa, vaan ne käsittelivät arkielämän ja teologian kimaltelevia hämähäkinverkkoja)
Varsinaiseen tieteelliseen vertailuun (sisällönanalyysiin) en tietenkään pysty eikä siihen ole tarvettakaan, mutta muutamat havainnot nousivat kuitenkin mieleeni, kun ne sattuivat sopivasti tähän Unikuvia sarjaani.
(1) Kunnioitus ja rakkaus.
Henkeni melkein salpaantui ja kyyneleet tuppasivat nousemaan silmiini, kun kuuntelin niitä sanoja, joilla Eero Huovinen kuvaili suhdettaan Rouvaan ja sitä tarinaa, jonka siivillä tuo lempinimi oli syntynyt. Kunpa itse olisin löytänyt jotakin niin kaunista sanottavaa, oikeita sanoja Madamelle ja Madamesta ennen kuin hän lähti luotani pois, Taivaaseen. Keskinäisen kunnioituksen ja rakkauden sanoma kuulsi piispan sanojen läpi kuin kultainen lanka joka parhaimmillaan voi sitoa kaksi ihmistä yhteen.
Tulivat myös mieleeni sanat, joiden pohjalta Armas Järnefelt oli säveltänyt mieskuorolle laulun Mennyt – Den Flydda (Z. Topelius, suom. H. Klemetti)
Kanssain sua kaipaa kyynelin lepät rannan,
miss astunut oot yli valkean sannan, ja virsi
mi koin viestin riemuiten toi, nyt murheisna soi
Sanojen totuusarvon tuntee vain sanoja itse eikä se löydy minkäänlaisen sisältöanalyysin avulla. Kunnioitus ja rakkaus ovat jo sanoina niin arvokkaita, etteivät arkielämän huolet voi niiden voimaa himmentää.
(2) Inhimillisyys.
Madame ja Rouva ovat hienostosanoja, paremman väen termejä. Ehkä ne sopivat sen vuoksi paremmin yliopistomiesten, tohtoreitten, suihin kuin rasvakourien kämmeniin. Niissä on kuitenkin yleisinhimillinen, ystävällinen ja humoristinen sävy, iloinen värähdys
Ehkäpä ne juuri sen vuoksi kolahtivat mukavasti yhteen itse asiassa kuultuina.
(3) Kokemus
Episodi Vesanka-järven rannalta oli vain yksi, yksittäinen kokemus elämän rikkaassa helminauhassa eikä se juuri millään kriteerillä nouse elämää suuremmaksi kokemukseksi. Se, että se pompahti esiin tässä Unikuvien sarjassa näin yht’äkkiä osoittaa vain, kuinka arvaamaton, ihanalla tavalla sekamelskainen, elämä voikaan olla.
(Sitäkin jäin vielä miettimään, että jos olisin silloin kopeloidessani uusia perunoita Vesangassa sattunut osumaan kädelläni onkimatoon, olisiko minulla ollut rohkeutta ja voimaa antaa sen elämän jatkua siinä tutussa ympäristössä, jossa se oli tottunut elämään vai olisinko suuressa omahyväisyydessäni sulkenut sen matopurkkiin odottamaan kuolemaa ahvenen hampaissa tai peräti mahalaukussa)
Tärkeää on, että Piispa Eerolla ja minulla on täydellinen vapaus antaa Madamelle ja Rouvalle juuri sellainen sisältö kuin me itse haluamme.
 







.



sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

648. Unikuvia 5. Dumka 180617

… Toistaiseksi olin yksin ja käytin sitä hyväkseni, vedin verhot puolittain eteen, ettei aurinko estäisi minua näkemästä nuotteja, istuuduin pianon ääreen, avasin umpimähkään Vinteuil’n sonaatin, joka siihen oli pantu ja ryhdyin soittamaan … (Marcel Proust. Kadonnutta aikaa etsimässä, 8 Vanki s. 149)
… Tuskin mikään muu pianonuoteistani on herättänyt mielessäni yhtä eläviä ja voimakkaita mielikuvia kuin Pjotr Iljitš Tšaikovskin  muunnelmateos Dumka, Mietelmä, joka kertoo tarinan pienestä venäläisestä kylästä. Tämä unikuva heräsi eilen eloon, kun jouduin valitsemaan kahden samanaikaisen tv-ohjelman välillä.
Vaihtoehtoina olivat Nelosen Sherlock Holmes vuodelta 2009 ja Teeman Viulunsoittaja katolla  vuodelta 1971. Molemmat olin nähnyt aikaisemmin ja ne osuivat päällekkäin kahden muun houkutuksen kanssa, nimittäin TV2:lta tuli futiksen MM-ottelu ja MTV3:lta Wallanderin Rauhaton mies.
Urheilu jäi heti kättelyssä toiseksi, koska mielenkiintoisia matseja oli tiedossa moneksi viikoksi ja seuraavan valintavaiheen voitti jokseenkin helposti Norman Jewisonin ohjaama musikaali, jonka toinen pääteemoista Rikas mies jos oisin alkoi heti soida päässäni.
Onneksi.
Sillä Dumka heräsi eloon ja tuntui sopivan luontevasti Taulumäen, Uokun ja Koskenharjun jatkeeksi, koska senkin juuret ulottuvat lapsuusvuosiini ja sodanjälkeiseen aikaan. Niiden varassahan unikuvani ovat syntyneet ja eläneet. Ne ovat silloin tällöin tunkeutuneet vielä nytkin varsinaisiin uniini, joskin niiden äänet, hahmot ja värit ovat entisestään hiljentyneet ja haalistuneet, kun uutta materiaalia on pursunut reaalimaailman pyörteistä ja piilotajunnan kätköistä.
Tällä kertaa virikkeenä oli myös viime vuosisadan alun kirjallisuus (Marcel Proust 1871-1922) ja  huoli siitä, että olen alkanut keksiä yhä juonikkaampia tekosyitä sille, että voisin olla jatkamatta terapeuttisia istuntojani pianon ääressä. Sellaisiksi ovat nimittäin jo parin viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana muodostuneet C.L.Hanonin äärimmäisen tehokkaat sormitekniikan harjoitukset vuosilta 1923-1929 Le Pianiste Virtuose en 60 Exerices, joiden pahasti kuluneilla sivuilla on vieläkin nähtävissä suuresti ihailemani pianonsoitonopettajani Dmitry Hintzen merkinnät ja ohjeet – aivan erityisesti harjoituksen nro 54 kohdalla en trille quadruple en tierces, jossa käteni aina väsyvät ennen kuin edes pääsen viimeisen harjoituksen Le Tremolo alkuun.
Myös ajatukseni ”kotikonsertista”, jota varten lämmittelisin vanhaa ohjelmistoani, on alkanut – samasta syystä – pahasti haalistua.
Tšaikovskin Dumka on minulle tietenkin aivan toisella tavalla konkreettisempi asia kuin Vinteuil’n sonaatti Proustille. Pianisti Vinteuil ja hänen sävellyksensähän olivat Proustille vain kuvitteellisia ikkunoita, tirkistysaukkoja, hänen omaan mielenmaisemaansa ja elämäänsä.
Niiden varassa ja niiden avulla Proust antoi tajuntansa virrata vapaasti elinympäristönsä rakenteissa ja ihmissuhteittensa viidakossa ja kirjoitti kokemuksensa muistiin tavalla, josta muodostui yksi maailmankirjallisuuden ihailluimmista suurteoksista.
Minulle Dumka merkitsi paikkaa, jossa opin tuntemaan venäläistä kulttuuria, ajattelun ja oppimisen salaperäisiä syvyyksiä, käytöstapoja, ihmissuhteita, iloa ja surua. Sanalla sanoen elämää. Venäjän vallankumouksen pyörteistä Suomeen ajautuneen emigrantin elämää ja kotoutumista vieraaseen kulttuuriin.
Toki minä opin myös soittamaan yhtä instrumenttia, mutta samalla myös havaitsemaan, missä kulkee synnynnäisen lahjakkuuden (musikaalisuuden) ja kovalla harjoittelulla saavutettavan osaamisen välinen raja.
Se on ollut yksi Dumkan tärkeimmistä opetuksista.
Syvällä kiitollisuudella olen aina muistellut niitä hetkiä, jolloin ”unohdettiin” piano ja lähdettiin rakentamaan lumilinnaa Harjukadun pihalle tai milloin tirkisteltiin illan jo kääntyessä pimeän puolelle laiturin raosta että olisiko siellä vielä saalista, kun Aune Hintze jo huhuili että jokos te kohta tulette sieltä.
Niin, ja erityisesti, niitä hetkiä, jolloin istuin Dmitry Hintzen vieressä, kun hän viimeisteli suurikokoista meritauluaan tai keväistä maisemaansa. Niillä hetkillä syntyi myös kipinä, joka ei vieläkään ole sammunut, vaikka vain ohut elämänlanka pitää sen enää kiinni pianossa tai venäläisessä maalaiskylässä..
Sen langan varassa syntyi tänä keväänä Musta aurinko jonka vein näytteille Helsingin Suomalaisen Klubin kuvataitelijoiden näyttelyn …  


torstai 14. kesäkuuta 2018

647. Unikuvia 4. Koskenharju 180614

… Koulumatka Puistokadulta Koskenharjun kansakoululle tehtiin talvella hiihtäen, ensin hautuumaan reunaa vanhan kappelin nurkalle ja siitä Taulumäen kirkon taitse niin, ettei tarvinnut nousta jyrkkää mäkeä ylös, vaan saatettiin sujutella mukavasti Kankaan tehtaan puolelta läheltä Tourujokea Palokkajärven suuntaan ja nousta sieltä punatiilistä rakennusta kohti, jonka seinää vasten sukset saattoi jättää, ei kuitenkaan päätyyn, koska siellä, vähän niin kuin kuopassa, oli veistoluokan ovi, jonka takana kuulin, alakoulun toisella luokalla, ikimuistoisen höyläysohjeen: ”sen pinnan pitää olla sileä kuin sian mulkku”, kun tehtävänä oli sipulilauta, mistä tulee mieleen, että sodan jälkeen kaupunkilaisissa virkamiesperheissäkin pidettiin sikoja, lampaita ja kanoja, jos vain suinkin pihapiiristä löytyi tilaa tai kesämökki oli kävely- tai pyörämatkan päässä, kuten meillä Palokassa ja Puistokadulla, ja kasvimaa, jota syksyllä myllättiin ja johon keväällä pantiin kasvamaa perunoita ja kylvettiin porkkanan, nauriin, punajuuren ja lantun siemeniä, sillä kaikesta oli pula ja puute, mutta Koskenharjulla törmäsin ensimmäisen kerran myös politiikan peruskallioon, kun välitunnilla työläispojat kävivät ”porvaripölön” kimppuun huomattuaan, että vanhempani olivat opettajia ja maanomistajia, vaikka meillä oli vain pieni juurespalsta koulun lähellä ja siellä oli monilla muillakin pieni läntti, jolla oli lupa kasvattaa vihanneksia tai mitä kukakin halusi, mutta sellaista kuvaa ei jäänyt mieleeni, että meitä olisi vierastettu tai vihattu Karjalasta tulleina evakkoina, vaan kyllä meidät hyväksyttiin porukkaan – ehkä se oli jonkinlaista keskisuomalaista sivistystä (olihan Uno Cygnaeus ollut Jyväskylän seminaarin ensimmäinen johtaja ja siellä oli jo vuonna 1858 aloittanut toimintansa maailman ensimmäinen suomenkielinen poikalyseo) – mutta ei se kuitenkaan estänyt alkusyksystä, kun kävelin reppu selässä Taulumäen kirkon ohi Koskenharjun kouluun, jotakin ukkoa huutamasta rappusiltaan suureen ääneen, että ”painu helvettiin saatanan porvari” – syvällä olivat silloin vielä sisällissodan muistot ja arvet eivätkä ne vieläkään ole kokonaan arpeutuneet, vaan lapsenkin mieleen ne olivat piirtyneet kuin kalliomaalaukset, syvillä, raskailla viivoilla, paljon syvemmillä kuin unikuvat järkyttävistä hetkistä, kun lampaamme, joita (ainakin parin vuoden aikana) kasvatettiin villoja varten pitkin kesää ja joille isäni oli rakentanut talveakin varten jonkinlaisen karsinan Puistokadun pihaan (ties kenen luvalla) ja joista yksi (joskus myöhempänä kesänä) oli vauhkoutunut niin hurjasti, kun oli Palokan mökillä säikähtänyt ohi ajanutta autoa, että oli hirttäytynyt kuoliaaksi liekaansa, ja sikamme, jota kasvatettiin koko kesän ajan joulukinkuksi, kävi syksyllä ammattiteurastaja tappamassa (mitä lapsia ei tietenkään päästetty näkemään), mutta todellisuudessa Koskenharjun kansakoulu oli se ahjo, jossa alettiin takoa kansalaissivistykseni kultaista köynnöstä, jota olen yrittänyt kantaa kunnialla näihin päiviin saakka … eikä unikuva Koskenharjusta olisi täydellinen ilman sitä järkytystä, joka syntyi vasta monta vuotta myöhemmin, kun kansakoulun porkkana- ja perunapenkit olivat vaihtuneet ensin Palokan mökin pihapalstoiksi ja sen jälkeen Aaltolan pihapuutarhaan Vesanka-järven rannalle, kun eräänä sunnuntaiaamuna saimme lukea paikallisesta lehdestä, että Palokan mökki oli tuhoutunut tulipalossa ja sen yläkerrassa asustaneen perheen pieni lapsi oli kuollut siinä palossa. Se järkytti, sen muistan, erityisesti sen vuoksi, että Palokan mökin alakerroksessa, vanhassa autotallissa, olin tuntenut käyneeni ensimmäisen kerran kuoleman rajalla, vaikka olin vasta juuri menossa syksyllä Koskenharjun kansakoulun ensimmäiselle luokalle, kun olin piiloleikissä löytänyt mielestäni erinomaisen kätkön tallin takanurkasta ja käteni oli osunut sähköjohtoon, josta sain sellaisen iskun, että menetin tajuntani …enhän minä tietystikään silloin ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut (vaan se selvisi myöhemmissä tarkastuksissa) ja minulle kerrottiin, että olin herättyäni vain hokenut, että ”siellä on joku” … siis vasta jälkeenpäin, paljon myöhemmin, tajusin, että olisin hyvinkin saattanut kuolla siihen sähköiskuun! … ja että kaikki ne kokemukset, joiden läpi elämänlankani on kiemurrellut nämä vuodet, olisivat jääneet minulta kokematta … eivät ne olisi voineet siirtyä kenenkään toisen ihmisen (tai eläimen) kokemuksiksi … juuri sitä tarkoittaa se (poliittisessa ajattelussani tärkeäksi muodostunut periaate) että olen tässä maailmankaikkeudessa ainutkertainen .. MUTTA olen yrittänyt välttää ajautumasta siihen individualismin kuiluun, että vain minulla egollani olisi merkitystä tässä maailmassa ja tässä elämässä. Ei. Niin se ei voi olla. Ei, koska jokaisella muullakin (ihmisellä, eläimellä, kasvilla, kivellä) on oma itsensä, oma merkityksensä. Mutta varjelkoon! Se ei saa johtaa yleiseen relativismiin että kaikki riippuu kaikesta! Se on minulle itselleni kaikkein suurin vaara! Tuhoisa! Koska se sulkee jokaisen toisen pois elämästäni … ja se olisi anteeksiantamaton virhe! Vääryys sekä itseäni että sitä toista kohtaan.