Jumalani, hiljennä minut, että kuulisin hiljaisuutesi. Sinä et kutsu kovin sanoin etkä korkealta. Hiljaisuutesi puhuu kaikkia sanoja selvemmin. Siinä on kaikki, mitä tarvitsen. (ks. ”Gurun opissa ohjaajana Raimon Panikkar”, Lauri Maarala Kirkko & Kaupunki 21.6.2018 Köyhäsanaisen rukous)
…Vuoteeni vieressä, yölampussani kiinni, riippuu ihan aito rukousnauha, jonka tarinasta tiedän vain sen verran, että sen on tehnyt (muokannut, kutonut, virkannut, nyplännyt – en tiedä, mikä on oikea verbi) minulle täysin tuntematon nunna Lintulan luostarissa Anno Dazumal. En siis tiedä vuosilukua, en edes vuosikymmentä, saatikka vuosisataa.
Sain rukousnauhani aivan sattumalta, odottamatta, ja minun oli äärimmäisen vaikea ottaa sitä vastaan tilaisuudessa, jossa ympärilläni oli suuri joukko ystäviäni, jotka olivat olleet muokkaamassa Enkelitarinaa,joka on nyt kirjahyllyssäni ainutkertaisena, suurenmoisena muistona niistä vuosista, jolloin valmistelin väitöskirjaani aiheesta Läpivalaistu valta.
Saatesanat lausuttiin kuiskaten, hiljaa, suoraan vasempaan korvaani enkä heti edes tajunnut, millainen lahja niiden myötä siirtyi pöytäseurueessani, pöydän alla, uteliailta silmiltä piilossa, ortodoksisen kasvatustieteilijän kädestä luterilaisen valtiotieteilijä käteen.
Naiselta miehelle.
En voinut kieltäytyä. En osannut vastata, kun kuulin:
”Ota tämä. Sain sen eilen Lintulasta, kun kävin siellä.”
Häkellyttävä unikuva.
Siitä on nyt vuosia, mutta ne vuodet ovat olleet tärkeitä siinä mielessä, että rukousnauha on opettanut minua kuulemaan hiljaisuutta ja ymmärtämään, kuinka paljon sillä on sanottavaa.
Eihän rukousnauha osaa puhua. Ei sillä ole suuta, mutta sillä on sydän, joka sykkii ja elää vierelläni, vaikka sen antajasta en ole kuullut vuosikausiin enää mitään eikä minulla ole edes mielikuvaa niistä käsistä, jotka ovat solmineet siihen ristin, viuhkan ja yhdeksän mustaa helmeä, joiden välissä on yhdeksän tiukkaa solmua.
Taideteoshan se on!
En osannut kysyä pöytäseuralaiseltani ohjeita siitä, kuinka rukousnauhaa oikeaoppisesti käytetään, vaan olen kehittänyt oman systeemini.
Se on hyvin yksinkertainen enkä ole välittänyt ottaa selvää, kuinka hyvin tai huonosti se sopisi Lintulan ja Valamon luostareiden arkeen tai juhlaan. Ajattelin, ettei sillä ole merkitystä, sillä ymmärsin, että jokaisella rukousnauhan haltijalla täytyy olla lupa ja oikeus etsiä oma tiensä, jolla hän keskustelee Jumalansa kanssa.
Sillä minulle rukousnauhani on ollut työväline, opaskirja, karttakeppi, tai kompassineula.
Pian sen jälkeen, kun sain sen haltuuni, otin käyttöni ikioman opaskirjani. Sen mukaisesti tartun joka ilta (paitsi jos olen poissa kotoani, sillä en ota rukousnauhaani koskaan matkalle mukaani) kädelläni viuhkaan ja sanon kaksi sanaa: ”Kiitos. Auta.”
Se riittää.
Ja tähän myös lopetan tämän unikuvani, koska rukousnauhani on kieltänyt minua ylpeilemästä tai leuhkimasta niillä saavutuksilla, joihin olemme yhdessä päässeet.
Tämäkin kirjoitus on jo liikaa.
Silti en voi olla kehumatta Lauri Maaralaa, jota en tunne laisinkaan, mutta jonka palstaa Kirkko & Kaupungissa olen mieluisasti aina lukenut, siitä vinkistä, jonka hän tänä juhannuksena antoi esitellessään gurunsa Raimon Panikkarin. Sen lisäksi, että Köyhäsanaisen rukous jätti pehmeän jäljen mielenmaisemaani, hän sai minut etsimään netistä lisätietoa gurustansa. Ja sitähän löytyi. Valtavasti.
Otin alkajaisiksi arkistooni Googlesta vain professori Josep-Maria Terricanrasin puheenvuoron, jolla hän esitteli Raimon Panikkarin kunniatohtoriksi Gironan yliopistossa.
Hiljaisuudella on paljon kerrottavaa nykypäivän myrskyisessä maailmassa. Siinä on kaikki, mitä tarvitsen …
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti