Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani. Sinä suojelet minua kädelläsi, johdatat paimensauvallasi (Psalmi 23.4.)
Kuva hyvästä johtajasta syntyi varmaankin mielessäni hetkellä, jolloin näin ensimmäisen kerran Taulumäen kirkon alttaritaulun, josta kerroin Unikuvassa 2. Hyvä paimen. Siinä se on.
Vasta vuosia ja vuosikymmeniä myöhemmin tajusin, että kysymys on karismasta.
Hyvää johtajaa, esimiestä, isää ei voi olla olemassa ilman karismaa, ilman sitä ihmisen persoonallisuuteen liittyvää, salaperäistä tekijää, voimaa, joka on hämmentänyt tutkijoita kautta aikojen. Mutta, kuten tiedämme, myös paha johtaja voi olla karismaattinen (ks. esim. Tuomo Takala: ”Tutkimuksia karismasta eri konteksteissa” Acta Unversitatis Lapponiesis 251, Lapin yliopistokustannus. Rovaniemi 2013)
Maalatessaan vuonna 1929 Hyvän Paimenen Taulumäen kirkkoon Jonas Heiskalla ei ehkä ollut mielessään karismaattinen johtaja sanan tavanomaisessa merkityksessä, mutta pikku lapsen mielenmaisemaan hän onnistui kuitenkin jättämään juuri sellaisen jäljen, jota moni poliittinen johtaja haluaisi tavoitella tai jota hän syvällä mielessään kadehtii.
Luottamus. Turvallisuus. Uskottavuus. Varmuus siitä, ettei yhdenkään lampaan tarvitsisi pelätä jäävänsä yksin. Erilleen. Ikävään.
Lampaan?
Aivan niin. Karisma liitetään lauman (perheen, klaanin, kirkon, rosvojoukon, puolueen, valtion) johtajaan, johtamiseen.
Siinä tehtävässä itserakkaus narsismi on vaarallinen vihollinen, kuolemansynti.
Se on sairaus, jota on lähes mahdotonta tunnistaa omassa itsessään, vaikka jokaisessa meistä on ainakin häivähdys siitä (jolloin tieteellisessä tekstissä puhutaan aivan oikein terveestä narsismista), mutta johon arkielämässä valitettavan usein törmää.
Ei minunkaan tarvitse harhailla kovin kauas unikuvieni maisemissa, kun olen mitä erilaisimmissa tilanteissa tunnistavinani ympärilläni tuon sairauden.
Sen henkilöiminen tai muunkaanlainen analyysi ei kuulu tämän kirjoitussarjan piiriin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti