647. Unikuvia 4. Koskenharju 180614

… Koulumatka Puistokadulta Koskenharjun kansakoululle tehtiin talvella hiihtäen, ensin hautuumaan reunaa vanhan kappelin nurkalle ja siitä Taulumäen kirkon taitse niin, ettei tarvinnut nousta jyrkkää mäkeä ylös, vaan saatettiin sujutella mukavasti Kankaan tehtaan puolelta läheltä Tourujokea Palokkajärven suuntaan ja nousta sieltä punatiilistä rakennusta kohti, jonka seinää vasten sukset saattoi jättää, ei kuitenkaan päätyyn, koska siellä, vähän niin kuin kuopassa, oli veistoluokan ovi, jonka takana kuulin, alakoulun toisella luokalla, ikimuistoisen höyläysohjeen: ”sen pinnan pitää olla sileä kuin sian mulkku”, kun tehtävänä oli sipulilauta, mistä tulee mieleen, että sodan jälkeen kaupunkilaisissa virkamiesperheissäkin pidettiin sikoja, lampaita ja kanoja, jos vain suinkin pihapiiristä löytyi tilaa tai kesämökki oli kävely- tai pyörämatkan päässä, kuten meillä Palokassa ja Puistokadulla, ja kasvimaa, jota syksyllä myllättiin ja johon keväällä pantiin kasvamaa perunoita ja kylvettiin porkkanan, nauriin, punajuuren ja lantun siemeniä, sillä kaikesta oli pula ja puute, mutta Koskenharjulla törmäsin ensimmäisen kerran myös politiikan peruskallioon, kun välitunnilla työläispojat kävivät ”porvaripölön” kimppuun huomattuaan, että vanhempani olivat opettajia ja maanomistajia, vaikka meillä oli vain pieni juurespalsta koulun lähellä ja siellä oli monilla muillakin pieni läntti, jolla oli lupa kasvattaa vihanneksia tai mitä kukakin halusi, mutta sellaista kuvaa ei jäänyt mieleeni, että meitä olisi vierastettu tai vihattu Karjalasta tulleina evakkoina, vaan kyllä meidät hyväksyttiin porukkaan – ehkä se oli jonkinlaista keskisuomalaista sivistystä (olihan Uno Cygnaeus ollut Jyväskylän seminaarin ensimmäinen johtaja ja siellä oli jo vuonna 1858 aloittanut toimintansa maailman ensimmäinen suomenkielinen poikalyseo) – mutta ei se kuitenkaan estänyt alkusyksystä, kun kävelin reppu selässä Taulumäen kirkon ohi Koskenharjun kouluun, jotakin ukkoa huutamasta rappusiltaan suureen ääneen, että ”painu helvettiin saatanan porvari” – syvällä olivat silloin vielä sisällissodan muistot ja arvet eivätkä ne vieläkään ole kokonaan arpeutuneet, vaan lapsenkin mieleen ne olivat piirtyneet kuin kalliomaalaukset, syvillä, raskailla viivoilla, paljon syvemmillä kuin unikuvat järkyttävistä hetkistä, kun lampaamme, joita (ainakin parin vuoden aikana) kasvatettiin villoja varten pitkin kesää ja joille isäni oli rakentanut talveakin varten jonkinlaisen karsinan Puistokadun pihaan (ties kenen luvalla) ja joista yksi (joskus myöhempänä kesänä) oli vauhkoutunut niin hurjasti, kun oli Palokan mökillä säikähtänyt ohi ajanutta autoa, että oli hirttäytynyt kuoliaaksi liekaansa, ja sikamme, jota kasvatettiin koko kesän ajan joulukinkuksi, kävi syksyllä ammattiteurastaja tappamassa (mitä lapsia ei tietenkään päästetty näkemään), mutta todellisuudessa Koskenharjun kansakoulu oli se ahjo, jossa alettiin takoa kansalaissivistykseni kultaista köynnöstä, jota olen yrittänyt kantaa kunnialla näihin päiviin saakka … eikä unikuva Koskenharjusta olisi täydellinen ilman sitä järkytystä, joka syntyi vasta monta vuotta myöhemmin, kun kansakoulun porkkana- ja perunapenkit olivat vaihtuneet ensin Palokan mökin pihapalstoiksi ja sen jälkeen Aaltolan pihapuutarhaan Vesanka-järven rannalle, kun eräänä sunnuntaiaamuna saimme lukea paikallisesta lehdestä, että Palokan mökki oli tuhoutunut tulipalossa ja sen yläkerrassa asustaneen perheen pieni lapsi oli kuollut siinä palossa. Se järkytti, sen muistan, erityisesti sen vuoksi, että Palokan mökin alakerroksessa, vanhassa autotallissa, olin tuntenut käyneeni ensimmäisen kerran kuoleman rajalla, vaikka olin vasta juuri menossa syksyllä Koskenharjun kansakoulun ensimmäiselle luokalle, kun olin piiloleikissä löytänyt mielestäni erinomaisen kätkön tallin takanurkasta ja käteni oli osunut sähköjohtoon, josta sain sellaisen iskun, että menetin tajuntani …enhän minä tietystikään silloin ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut (vaan se selvisi myöhemmissä tarkastuksissa) ja minulle kerrottiin, että olin herättyäni vain hokenut, että ”siellä on joku” … siis vasta jälkeenpäin, paljon myöhemmin, tajusin, että olisin hyvinkin saattanut kuolla siihen sähköiskuun! … ja että kaikki ne kokemukset, joiden läpi elämänlankani on kiemurrellut nämä vuodet, olisivat jääneet minulta kokematta … eivät ne olisi voineet siirtyä kenenkään toisen ihmisen (tai eläimen) kokemuksiksi … juuri sitä tarkoittaa se (poliittisessa ajattelussani tärkeäksi muodostunut periaate) että olen tässä maailmankaikkeudessa ainutkertainen .. MUTTA olen yrittänyt välttää ajautumasta siihen individualismin kuiluun, että vain minulla egollani olisi merkitystä tässä maailmassa ja tässä elämässä. Ei. Niin se ei voi olla. Ei, koska jokaisella muullakin (ihmisellä, eläimellä, kasvilla, kivellä) on oma itsensä, oma merkityksensä. Mutta varjelkoon! Se ei saa johtaa yleiseen relativismiin että kaikki riippuu kaikesta! Se on minulle itselleni kaikkein suurin vaara! Tuhoisa! Koska se sulkee jokaisen toisen pois elämästäni … ja se olisi anteeksiantamaton virhe! Vääryys sekä itseäni että sitä toista kohtaan.