646. Unikuvia 3. Uokku 180613

… Tourujoki tekee kaksi kiperää mutkaan Jyväskylän vanhan hautausmaan kodalla vähän sen paikan jälkeen, mihin uittoränni päättyi ja josta tukit lipuivat keväisin omaa vauhtiaan kohti Jyväsjärveä lähdettyään liikkeelle Palokkajärveltä ja ohitettuaan Koskenharjun punatiilisen kansakoulun (jonka kahdella alimmalla luokalla äitini oli opettajanani), ja siinä, joen kainalossa, oli lammikko, josta käytiin hakemassa sammakonkutua lasipurkkiin, jossa sitä säilytettiin päivätolkulla tomaatintaimien rinnalla joita isäni oli kouluttamassa istutuskuntoon viedäkseen niitä sitten polkupyörän tarakalla Vesangan Ainolaan meidän kesämökillemme; ja siinä lammikon reunalla oli aina paljon rentukoita ja myöskin koivu, josta vuodatettiin mahlaa, vaikka se oli jostakin syystä kiellettyä - samoin kuin juokseminen tukkien päällä vastarannalle ja takaisin, vaikka isot pojat näyttivät esimerkkiä ja leuhkivat rohkeudellaan, mutta eivät hekään uskaltaneet alkusyksystä, kun pimeys oli jo peittänyt Uokun (en tiedä, mistä se nimi oli tullut, mutta meille, lapsille, se oli siihen aikaan tuttu nimi, jota käytettiin ympäri vuoden, sillä Tourujoen rinteet olivat talvellakin käytössä ja sinne rakennettiin hyppyreitä ja töyssyjä) tulla kurkkimaan ruumishuoneen ikkunasta, josko siellä näkyisi ruumiita, kun sota oli vielä käynnissä ja uusia sankarihautoja kaivettiin päivittäin aivan ikkunamme taakse Puistokadun toiselle puolelle, koska kummitusjutut pelottivat heitäkin ja joku kertoi nähneensä niitä, koska kaikki meidän talossa tiesivät, että Havun setä oli hirttänyt itsensä Uokun reunalla olevan, vanhan ja tukevan koivun oksaan ja kerrottiin, että hänen haamunsa seisoi vartiossa ruumishuoneen takana aivan Tourujoen rannassa; niin ja isot pojat kertoivat, että Uokun toiselle reunalle, ihan hautuumaan vierelle, oli pystytetty hirttolava sitä varten, että kaupunkitappeluissa hävinneet rikolliset saisivat siinä rangaistuksensa, mutta en minä muista sellaista lavaa koskaan nähneeni; se taisi kuulua Uokun kummitusjuttujen sarjaan, mutta sen sijaan muistan, kuinka kerran, talvella, olin ollut kokeilemassa ihan ruumishuoneen tuntumassa, ison kiven päälle rakennettua hyppyriä johon otettiin vauhtia ylhäältä, siltä kapealta tieltä, jota pitkin ruumiit varmaan tuotiin ja vietiin pois, joten vauhti oli aika hurja ja alastulo oli tasaiselle, ja lensin korkealta ja hirveän kauaksi, kunnes huomasin, että olin yksin Uokulla, kaikki kaverit olivat lähteneet pois ja hämärä oli jo laskeutunut, ja minua alkoi pelottaa, sillä vaikka kotiin ei ollut pitkä matka, oli pakko hiihtää hautuumaan läpi; mutta ei auttanut (vaikka aaveet ja peikot tanssivat ympärilläni ja haisevat haahkat ontuivat pois, kuten vuosia myöhemmin rallateltiin osakunnassa), vaan matkaan oli lähdettävä ruumishuoneelta hautojen läpi kohti Puistokadun valoja. Ohitin aivan lähituntumalta tukevan koivunkin enkä uskaltanut kuin vilkaista sitä oksaa, jolta Havun setä oli noussut taivaaseen, vaan jatkoin täyttä vauhtia – ja matka tuntui loputtoman pitkältä …