... Ei ole aivan helppoa sanoa, millä hetkellä kohtasin ensimmäisen kerran varsinaisen ystävän (jos lasketaan pois se hetki, yli 80 vuotta sitten, jolloin huuleni tapasivat ensimmäisen kerran äitini rinnan, jolloin en tietenkään ymmärtänyt, kuinka pitkäaikainen ja syvällinen ystävyyssuhde sillä hetkellä syntyi). Oliko se silloin, kun 5-vuotiaina leikimme nimismiehen Mervin kanssa häitä Puistokatu 21:n pihalla Jyväskylässä vai silloin, kun kätkeydyimme Vesangan naapurin kanalaan radanvartijan nuoremman pojan, Hannun kanssa ja meitä nauratti aivan hirveästi uutuussana, jonka olimme keksineet juuri silloin: syränyönkuumennus?
Unikuvat peittyvät herkästi arkielämän aaltoihin.
Muistan kuitenkin vielä sen hetken, jolloin lähestyin Vesanka-järvellä isäni soutuveneessä Leikonsaaren Oton juhannuskokkoa Kuoliosaaren suunnasta. Tuli oli jo tarttunut reippaasti kuiviin oksiin ja risuihin, joita Otto oli valellut bensalla, mutta ihmettelin, miksi liekkien keskellä näkyi vaalea risti. Mitä se merkitsi? Kuka sen oli sinne tuonut?
Isäni oli tapansa mukaan virittämässä laulua Juhannus on meillä herttainen.Naapurit osasivat sitä odottaa. Muitakin veneitä oli lipumassa kokon tuntumaan ja rannallakin oli väkeä.
Eikö kukaan muu kuin minä nähnyt ristiä? Miksi se osui vain minun silmiini? Se vaivasi minua koko kesäisen yön.
Asia selvisi seuraavana päivänä, kun tapasin sattumalta Elsan ja Eemilin istumassa aseman penkillä, lehmuksen alla. Radanvartija, lähin naapurimme, oli valittanut aamulla, että rintaa koski ja Elsa oli lähtenyt saattamaan miestään lääkärille Jyväskylään. Muistan hyvin Eemilin katseen, kun hän yritti varjostaa kädellään kirkasta aurinkoa. Toivotin vain hyvää juhannusta. Odottivat siinä junaa.
Illalla Eemil oli kuollut.
Minulle kirkastui. Kokossa näkemäni valkoinen risti, oli ennusmerkki siitä, että parhaimman lapsuuden ystäväni, onkikaverini ja myöhempien vuosien nyrkkeilyinnostajani isä siinä seisoi - kuoleman portilla, liekkien keskellä.
Hannu Eelis Ension (Hanin) roolia ja vaikutusta omaan elämääni ei voi järkisyillä selvittää eikä perustella. Se kuuluu todellisen lapsuuden ystävän olemukseen. Se on salaisuus, joka ei aukea ulkopuolisille. Se on kahden ihmissielun välinen asia. Totuus.
Ei siitä jäänyt montakaan konkreettista dokumenttia. Muutama Hanin kirje. Pieni runosarja. (Luin sen tänä aamuna, mutta en saanut siihen otetta) Kaksi keraamista, pientä pöllöä, jotka istuvat edelleen ikkunalaudallani. Sain ne 20 vuotta sitten synttärilahjaksi. Isokokoiset, raskaat nyrkkeilyhanskat, jotka kuuluivat varsinaisesti valmentajalle, olen jo ajat sitten kadottanut.
Siinä kaikki.
Hani kuoli, kun hänen sydämensä petti samalla tavalla kuin isänsäkin sydän, mutta mitään ennusmerkkiä en silloin nähnyt. Polkumme olivat eronneet. Hänellä se päättyi kaukana, Pieksämäellä. Minä tallustan edelleen omaa polkuani pitkin Helsingin Lauttasaaressa.
Muuta henki elää.
Lapsuuden ystävän jättämää kuoppaa ei kukaan ole voinut täyttää. Siihen ei mahdu muita ruumiita, koska se on täynnä muistoja ja unikuvia.
Yhä selvemmin mieleeni on kuitenkin palannut Vesanka-järven juhannuskokko. Ehkä se tällä kertaa johtuu siitä, että juhannuspäivä oli eilen ja öinen myrskytuuli oli repinyt nimikkotammestani irti tuoreita, uusia pikku oksia niin, että niitä näkyi melkoinen liuta pihanurmellamme. Vanhoja, kuolleita oksiakin tuuli oli repinyt.
Oliko se jonkinlainen viesti lapsuuden ystävältäni, Hanilta? Tahtoiko hän kertoa, ettei minun aikani ole seisoa juhannuskokossa, kuoleman portilla, vaan kuunnella herkällä sydämellä elämän myrskyä? Pitää kiinni elämästä? Rakastaa elämää?
Sehän olisi iloinen tervehdys. Minun ei tarvitsisi lisätä siihen mitään. Voisin vain ymmärtää. Ja olla olemassa …
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti