641. Piripintaan 180608

Milloin jännitys nousee niin suureksi, että yksikin sana voi johtaa tuhoisaan lopputulokseen? Tai mistä tiedämme, mikä on se viimeisen oljenkorsi, joka katkaisee kamelin selän? Taikka milloin vain yhden hevosen jouhen varassa roikkuva Demoklen miekka putoaa onnenonkijan niskaan?

Onneksi emme tiedä.

Suomenkielessä on lukuisia yhdyssanoja, joiden perimmäinen mieli kyllä ymmärretään, vaikka vahvikesana voi olla merkitykseltään mieletön, kuten esimerkiksi piripintaan, täpötäysi tai tipotiessään (ks. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen edesmenneen johtajan, professori Tuomo Tuomen mainio artikkeli ”Täpötäysi ja patajuoppo”)

Pysähdyimme Viljo Vähäsen kanssa miettimään, olisiko tässä ajassa, tänä päivänä Suomessa jokin sellainen asia tai tapahtuma, josta voisimme sanoa, että se on piripinnassa siis niin täynnä, että yksikin väärä sana, ele tai teko voisi johtaa tuhoisaan lopputulokseen.

Ajatus syntyi, kun edessämme kimalteli Marskin malja jota emme tietenkään tuoneet mukanamme Ryssänkärkeen, vaan istuimme Vispilän kannella ja odottelimme Mississipin jokilaivan lähtöä Kaapelitehtaan laiturista.

Tarjoilija oli kaatanut viimeiset pisarat laseihimme niin, että Jubileums Akvavit näytti kohoavan snapsilasin reunojen yläpuolelle eikä yksikään tippa valahtanut yli.

Pystyisimmekö nostamaan sen huulillemme niin, ettei lumous särkyisi?

Päätimme olla ottamatta sitä riskiä, vaan annoimme lasien olla pöydän pinnalla ja kumarruimme (kohteliaasti) lasiemme ylle ja otimme ensimmäiset siemaukset suoraan huulillamme.

Onnistuimme täydellisesti. Tarjoilija ikuisti tapahtuman Viljon kännykkäkameralla.

Valitsimme kokeeksi kolme teemaa: (1) USA:n ja Venäjän korkeimpien sotilasjohtajien tapaaminen tänään Helsingissä, (2) Porin Jazzin toimitusjohtajan potkut ennen kuin tämä oli edes astunut virkaansa ja (3) Ydinsodan uhka.

Viljo aloitti.

(1) ”Kenraalien tapaamisella on suuri symbolinen merkitys. Vaikka suomalaiset upseerit, poliitikot ja yliopistomiehet eivät tietenkään päässeet seuraamaan keskustelua paikanpäällä, sillä ei ole mitään merkitystä. Tieto kulkee joka tapauksessa eikä siellä vuoren varmasti lausuta yhtään sellaista sanaa, joka voisi käynnistää suuren sodan. Siitä voimme olla täysin varmoja. Onhan se myös erinomainen näyttö suomalaisen diplomatian arvostuksesta maailmalla. Kyllä sitä sopii verrata Urho Kekkosen saavutukseen Finlandia-talolla kesällä 1975. Vaikka polku ikuiseen rauhaan maailmassa on ollut kivinen ja raskas eikä toivoa sileämmästä tiestä ole näkyvissä nytkään, kenraalien kohtaaminen itsenäisen, vapaan Suomen maaperällä on rohkea askel oikealla tiellä.”

Minä jatkoin.

(2) Porissa räjähtänyt homokeskustelu, jonka pohjana on seitsemän vuotta sitten käyty, ehkä hieman varomaton,  sanailu, olisi yksinkertaisesti naiivi ja lapsellinen, ellei sen pohjana olisi uskonnollinen ahdasmielisyys, monikulttuurisuuteen kohdistuva poliittinen sokeus ja sietämätön kulttuuripoliittinen valtataistelu. Siitä puuttuu sitä paitsi kokonaan se taidokas ja kirjallisilta nyansseiltaan mestarillinen ote, jolla Marcel Proust käsitteli jo viime vuosisadan alkupuolella samaa teemaa romaanisarjansa ”Kadonnutta aikaa etsimässä” kahdeksannessa osassa Sodoma ja Comorra I-II.

Viljo lopetti.

(3) ”Vaara atomisodan syttymisestä on kylmän sodan jälkeen kasvanut monella asteella. Nyt se on jo täysimääräisesti mukana koko maapalloa koskevassa turvallisuuspoliittisessa keskustelussa. Se on pelottavaa, vaikka siinä on tällä hetkellä mukana suuri joukko vastuullisia poliittisia johtajia ja arvostettuja tiedemiehiä. Atomisodan lopputulokseen viittasi (tosin aika arvoituksellisesti) Vladimir Putinkin kansalaiskeskustelussa, joka televisioitiin ympäri maailman. Hänen mukaansa kolmas maailmansota käydään kivillä ja seipäillä! Sitä ennen sodan malja on täyttynyt piripintaan ja läikähtänyt yli reunojensa.”