648. Unikuvia 5. Dumka 180617

… Toistaiseksi olin yksin ja käytin sitä hyväkseni, vedin verhot puolittain eteen, ettei aurinko estäisi minua näkemästä nuotteja, istuuduin pianon ääreen, avasin umpimähkään Vinteuil’n sonaatin, joka siihen oli pantu ja ryhdyin soittamaan … (Marcel Proust. Kadonnutta aikaa etsimässä, 8 Vanki s. 149)

… Tuskin mikään muu pianonuoteistani on herättänyt mielessäni yhtä eläviä ja voimakkaita mielikuvia kuin Pjotr Iljitš Tšaikovskin  muunnelmateos Dumka, Mietelmä, joka kertoo tarinan pienestä venäläisestä kylästä. Tämä unikuva heräsi eilen eloon, kun jouduin valitsemaan kahden samanaikaisen tv-ohjelman välillä.

Vaihtoehtoina olivat Nelosen Sherlock Holmes vuodelta 2009 ja Teeman Viulunsoittaja katolla  vuodelta 1971. Molemmat olin nähnyt aikaisemmin ja ne osuivat päällekkäin kahden muun houkutuksen kanssa, nimittäin TV2:lta tuli futiksen MM-ottelu ja MTV3:lta Wallanderin Rauhaton mies.

Urheilu jäi heti kättelyssä toiseksi, koska mielenkiintoisia matseja oli tiedossa moneksi viikoksi ja seuraavan valintavaiheen voitti jokseenkin helposti Norman Jewisonin ohjaama musikaali, jonka toinen pääteemoista Rikas mies jos oisin alkoi heti soida päässäni.

Onneksi.

Sillä Dumka heräsi eloon ja tuntui sopivan luontevasti Taulumäen, Uokun ja Koskenharjun jatkeeksi, koska senkin juuret ulottuvat lapsuusvuosiini ja sodanjälkeiseen aikaan. Niiden varassahan unikuvani ovat syntyneet ja eläneet. Ne ovat silloin tällöin tunkeutuneet vielä nytkin varsinaisiin uniini, joskin niiden äänet, hahmot ja värit ovat entisestään hiljentyneet ja haalistuneet, kun uutta materiaalia on pursunut reaalimaailman pyörteistä ja piilotajunnan kätköistä.

Tällä kertaa virikkeenä oli myös viime vuosisadan alun kirjallisuus (Marcel Proust 1871-1922) ja  huoli siitä, että olen alkanut keksiä yhä juonikkaampia tekosyitä sille, että voisin olla jatkamatta terapeuttisia istuntojani pianon ääressä. Sellaisiksi ovat nimittäin jo parin viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana muodostuneet C.L.Hanonin äärimmäisen tehokkaat sormitekniikan harjoitukset vuosilta 1923-1929 Le Pianiste Virtuose en 60 Exerices, joiden pahasti kuluneilla sivuilla on vieläkin nähtävissä suuresti ihailemani pianonsoitonopettajani Dmitry Hintzen merkinnät ja ohjeet – aivan erityisesti harjoituksen nro 54 kohdalla en trille quadruple en tierces, jossa käteni aina väsyvät ennen kuin edes pääsen viimeisen harjoituksen Le Tremolo alkuun.

Myös ajatukseni ”kotikonsertista”, jota varten lämmittelisin vanhaa ohjelmistoani, on alkanut – samasta syystä – pahasti haalistua.

Tšaikovskin Dumka on minulle tietenkin aivan toisella tavalla konkreettisempi asia kuin Vinteuil’n sonaatti Proustille. Pianisti Vinteuil ja hänen sävellyksensähän olivat Proustille vain kuvitteellisia ikkunoita, tirkistysaukkoja, hänen omaan mielenmaisemaansa ja elämäänsä.

Niiden varassa ja niiden avulla Proust antoi tajuntansa virrata vapaasti elinympäristönsä rakenteissa ja ihmissuhteittensa viidakossa ja kirjoitti kokemuksensa muistiin tavalla, josta muodostui yksi maailmankirjallisuuden ihailluimmista suurteoksista.

Minulle Dumka merkitsi paikkaa, jossa opin tuntemaan venäläistä kulttuuria, ajattelun ja oppimisen salaperäisiä syvyyksiä, käytöstapoja, ihmissuhteita, iloa ja surua. Sanalla sanoen elämää. Venäjän vallankumouksen pyörteistä Suomeen ajautuneen emigrantin elämää ja kotoutumista vieraaseen kulttuuriin.

Toki minä opin myös soittamaan yhtä instrumenttia, mutta samalla myös havaitsemaan, missä kulkee synnynnäisen lahjakkuuden (musikaalisuuden) ja kovalla harjoittelulla saavutettavan osaamisen välinen raja.

Se on ollut yksi Dumkan tärkeimmistä opetuksista.

Syvällä kiitollisuudella olen aina muistellut niitä hetkiä, jolloin ”unohdettiin” piano ja lähdettiin rakentamaan lumilinnaa Harjukadun pihalle tai milloin tirkisteltiin illan jo kääntyessä pimeän puolelle laiturin raosta että olisiko siellä vielä saalista, kun Aune Hintze jo huhuili että jokos te kohta tulette sieltä.

Niin, ja erityisesti, niitä hetkiä, jolloin istuin Dmitry Hintzen vieressä, kun hän viimeisteli suurikokoista meritauluaan tai keväistä maisemaansa. Niillä hetkillä syntyi myös kipinä, joka ei vieläkään ole sammunut, vaikka vain ohut elämänlanka pitää sen enää kiinni pianossa tai venäläisessä maalaiskylässä..

Sen langan varassa syntyi tänä keväänä Musta aurinko jonka vein näytteille Helsingin Suomalaisen Klubin kuvataitelijoiden näyttelyn …