Huoneeseen tullessani olin pysähtynyt kynnykselle tohtimatta hievahtaakaan,
enkä muuta kuullut kuin hänen hengityksensä sen kohotessa hänen huulilleen
säännöllisin väliajoin kuin aalto rantaan, mutta uneliaammin, leppeämmin.
Hänessä hengitti kasvien ja puitten tiedostamaton elämä, joka oli
oudompi, erosi jyrkemmin omastani mutta kuului minulle sitten täydellisemmin.
Hänen minuutensa ei enää pyrähdellyt pakoon niin kuin keskustellessamme, salattujen
ajatusten ja katseitten myötävaikutuksella. Hän oli kutsunut sisimpäänsä
kaiken, mikä välillä erkani hänestä, hän oli suojautunut, sulkeutunut,
rajoittunut ruumiiseensa.
(Marcel Proust:
Kadonnutta aikaa etsimässä, 8. Vanki, ss. 658-659
Tajunnanvirta voi
tempaista mukaansa aidon, tiedostamattoman unen yhtä hyvin kuin unikuvan, jonka
valvejärki ja muistot kutovat joskus myöhemmin.
Tuntui
välttämättömältä täsmentää tämä ero ennen kuin jatkan aloittamaani unikuvien sarjaa.
Viime vuosisadan alun
yksi merkittävimmistä kaunokirjailijoista on kymmenosaisen romaanisarjansa
kahdeksannessa osassa pannut Kertojan (oman itsensä) katseleman nukkuvaa
Albertinea ja onnistunut luomaan kauniin ja herkän unikuvan, jossa hän välittää lukijoille omia tuntemuksiaan rakastettuaan
kohtaan, mutta joka ei tietenkään kerro, millaista unta Albertine juuri sillä hetkellä, kun hän katseli tämän
nukkuvan, näki.
Tämä on lukijani hyvä
pitää mielessä, kun kerron omista unikuvistani.
Unet saattavat tietysti olla virikkeitä unikuville, mutta ne ovat kuitenkin itsenäisiä, erillisiä
ja erilaisia tapahtumia kuin niiden pohjalta syntyneet muistikuvat.
Unikuvat syntyvät tietoisuuden
alueella, kun taas unet kuuluvat selvästi henkilökohtaisen piilotajunnan alueelle. (Katso tästä väitöskirjani
Läpivalaistu valta liitekaaviota nro
2 ”Ihmisen persoonan, maskin, taakse kätkeytyvät henkilökohtaisen ja
kollektiivisen piilotajunnan rakenteet C.G. Jungin psykoanalyyttisen
persoonallisuusteorian mukaan. Valtiotieteellisen yhdistyksen julkaisusarja.
Politiikan tutkimuksia 18, Helsinki 1991)
Kaunokirjallisuudessa tajunnanvirtatekniikka rikkoo tietoisesti tätä rajaa pyrkiessään
tunkeutumaan kohdehenkilöiden mielenmaisemaan. Tässä Marcel Proust, samoin kuin
Volter Kilpi Alastalon salissaan,
onnistuvat suurenmoisesti. Mutta heidänkin tapauksissaan kysymys on tietysti
ensisijaisesti heidän omista mielikuvistaan.
Samalla tavalla, kun
itse muistelin Unikuvia 2:ssa joulukirkkoa Taulumäellä. Ajatukset olivat
yksinomaan kirjoittajan. Olisin tietysti voinut ryhtyä kuvittelemaan, mitä
äitini mielessä liikkui, kun hän etsiskeli myöhemmin sukulaisiamme Taulumäen
kirkon penkeiltä ja lattialta, mutta silloin olisin tietysti joutunut
liikkumaan vain mielikuvituksen maailmassa, koska minulla on vain toisen käden
tietoa tuosta tapahtumasta enkä muista, että äitini, joka kuoli jo vuona 1975,
olisi itse kertonut siitä minulle.
Tarkoitukseni on
kuitenkin jatkaa omia mielikuviani
alkaneen kesän aikana. Tottakai unet
voivat niitä täydentää, kuten esimerkiksi viimeöinen uneni, jossa edesmennyt
vaimoni oli mukanani ratkaisemassa kadonneen avaimen arvoitusta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti