377. Kun usko horjuu 150705

Usko on kuin mikä tahansa ampuma-ase. Jos se on viallinen, sitä ei voi käyttää. Sillä ei ole mitään virkaa. Jos se on tahraantunut, se on puhdistettava, jotta sitä voitaisiin käyttää tarkoituksensa. Jos se horjuu, sitä on vahvistettava. Jos se katoaa, sitä on etsittävä.

Joillekin usko on prosessi. Ainaisesti uusiutuva. Iäti uutta etsivä.

Toisille se on ikuinen. Kirkas. Muuttumaton. Pysyvä.

Ilman uskoa ei ole mitään.

Yhdysvaltain luoteisrannikolla, meren äärellä elävä Quileute-kansa uskoo saaneensa valailta tiedon tulossa olevasta tsunamista, joka uhkaa heidän elämäänsä (ks. ”Valaat kehottivat intiaaniheimoa muuttamaan – heimo kääntyi suomalaisten puoleen”, Yle.fi 8.4.2015).

Heidän uskonsa on niin vahva, että he ovat ryhtyneet siirtämään koko asujaimistoaan ylemmäksi turvaan, vaikka heillä ei itsellään ole aavistustakaan siitä, mihin valaiden tieto voisi perustua.

Sen sijaan tiedemiehet, jotka tutkivat mannerlaattojen liikkeitä, tietävät, että Quilleute-kansa asuu kolmen mannerlaatan vaarallisessa risteyksessä, mutta ei heilläkään ole tietoa siitä, milloin ja missä muodossa tsunami on tulossa.

Valaat siis ”tietävät” ja ihmiset ”uskovat”. Vain kumminhan päin se nyt onkaan?

Tässä on joka tapauksessa uskon varmuuden suurin, rakenteellinen ongelma.

Kuka tietää, mitä? Kuka uskoo, mihin?

Siksi kaikenlaiset uskonpuhdistukset ovat pelkästään suuria seikkailuja merten ulapoilla, vuorien huipuilla, luolien kätköissä ja erämaissa.

Ehkä myös ihmisten mielissä ja mielikuvituksissa.

Arkipäivän pienet seikkailut ovat vaarattomia, mutta suurilla uskonsodilla on ollut karmeita seurauksia koko ihmiskunnalle.

Jos olemme osanneet lukea kirkkohistorian läksymme tästä näkökulmasta, asian pitäisi olla kiistaton.

Ehkä juuri tämä on ollut mielessä Kirkkohallituksella, kun se julisti, ettei katolisten ja lutherilaisten kirkkojen välistä uskonsodan 500-vuotisjuhlaa pitäisi kutsua uskonpuhdistuksen vaan reformaatioon juhlaksi.

Se vaikuttaa tosin hieman saivartelulta tai hätävarjelun liioittelulta.

Mutta se saattaa kuitenkin osoittautua viisaaksi varotoimenpiteeksi, jonkinlaiseksi ekumenian suojakilveksi.

Tosiasiassa tuollainen suojakilpi on kuitenkin auttamattoman kapea ja heiveröinen, koska sen ulkopuolelle jää valtava määrä räjähdysherkkää  arsenaalia.

Päätöstä perustellaan sillä, ettei katolista kirkkoa haluta ärsyttää, mikä on kyllä oikeansuuntainen huoli, kun viimeisimmänkin paavinvalinnan yhteydessä saatettiin havaita, kuinka suuri vetovoima katolisella kirkolla tänäkin päivänä on. Suorat televisiolähetykset ovat tuoneet asian konkreettisesti päivänvaloon.

Kysymys uskon horjumisesta on niin vaikea asia, että siihen kohdistuvat syytökset saattaisivat olla kohtalokkaita, koska fundamentalismi on nostanut päätään kaikkien kirkkokuntien ja uskontojen keskuudessa ja saavuttanut suosiota myös yhteiskuntaideologioiden piirissä.

Kukapa haluaisi omaa uskoaan puhdistaa … tai päästäisi jonkun ulkopuolisen peukaloimaan oman uskonsa perusrakennelmia tai arvoja.

Tyynen valtameren valaat ovat onneksi suojassa ihmisten uteliaisuudelta (vaikka ahne ihminen saattaa syödä ne sukupuuttoon), koska yhteinen kieli puuttuu toistaiseksi ihmisten ja eläinten väliltä.

Vain Quileute-kansa osaa kuunnella valaita … ja uskoa niiden sanaan!  

Tavallisen ihmisen osa ei ole paljon kummempi!