532. Viljon profiileja 8 Iberia 170331

Iberian niemimaan luulisi olevan mainio perusta mille tahansa nykyaikaiselle valtiolle. Sillä olisi selkeät, luonnolliset rajat. Atlantti. Välimeri. Pyreneiden vuoristo. Luonto olisi kansakunnan selkäranka.

Niemimaan historia osoittaa kuitenkin, ettei tällaista ihannetilaa ole koskaan saavutettu. Päinvastoin. Hajaannus. Rajariidat. Valtataistelut. Kaikki ne pahuudet, jotka ovat aina uhanneet maailman valtioita, ovat repineet kauniin unelman pirstaleiksi.

Iberiaa ei ole olemassakaan. On vain kulttuuriantropologinen tieto siitä, että joskus, kauan sitten, ibereiksi kutsutut ihmiset asuivat niemimaalla.

Mistä he tulivat ja kuinka he sekoittuivat vuosituhansien aikana rajojen takaa tulleisiin ihmisiin, on vain arvausten ja olettamusten varassa.

Silti on historiallinen tosiasia, että sisäisestä hajaannuksesta huolimatta Iberia on joskus ollut Euroopan mahtavin valtio. Silloin Espanja ja Portugali olivat yhtenäinen osa valtakuntaa, jonka vaikutus ulottui kauas Euroopan ulkopuolelle – maailma ääriin.

Iberian suurin tragedia ja samalla sen suurin ja vaikutusvaltaisin voitto oli niemimaan joutuminen Afrikan mantereelta levineen islamilaisen uskonaallon pyörteisiin. Sen jälkiä on kauhisteltu ja ihasteltu meidän päiviimme saakka. Sen varjoista ja valoista taistellaan vieläkin.

Iberia on edelleenkin hajoamispisteessä, keskellä hajoamisprosessia. Sen ainoa – tosin heikko – lohtu on siinä, että näin on tapahtunut monta kertaa aikaisemminkin. Kokemusta pitäisi siis olla!

Katalonia. Baskimaa. Gibraltar. Ne ovat kaikki vain yksittäisiä helmiä Iberian historiallisessa helminauhassa.

Iberian vaeltaminen siinä härkävankkureiden muodostamassa, pölyisessä ja meluavassa kulkueessa, jota kutsutaan Euroopan integraatioksi on vain yksi tämän ajan mielenkiintoisista, suurista ilmiöistä.

Äskettäin allekirjoitettu Rooman julistus ei paranna eikä heikennä Iberian asemaa.

Sillä voisi tietysti olla yhtä suuri vaikutus kuin Martti Lutherin  teeseillä aikoinaan, mutta olisiko se hyödyksi Iberialle on ihan eri kysymys.

Tiedetäänhän Euroopan historiasta, että Lutherin aloittamasta uskonpuhdistuksesta oli etupäässä vain haittaa integraatiolle.

Sotia sotien perään.

531. Korruptiosta 170328

Hyvän ja pahan välissä kulkee kaita polku. Sitä pitkin lähes kaikki haluaisivat askeltaa jokaisena elämänsä päivänä ja yönä. Mutta tuskin kukaan siinä täysin onnistuu.

Houkutus turmelukseen, korruptioon, on liian suuri.

Tätä jäin pohtimaan luettuani aamun uutiset Venäjän eilisistä mielenosoituksista, joiden sanotaan yllättäneen vallanpitäjät (Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen yliopistolehtori, dosentti Arto Luukkanen).

Miksi ihminen turvautuu korruptioon, astuu pois kaidalta polulta, vaikka tarjolla olisi yllin kyllin parempia, turvallisempia ja onnellisempia  vaihtoehtoja?

Miksi pahan vetovoima on niin suuri?

Viljo Vähäsellä oli tähänkin vastaus:

”Ei sitä tiedetä. Se on yksi elämän suurista arvoituksista.”

Tutkimustietoa korruptiosta kyllä on.

Korruption vakavuus vaihtelee pienistä vastapalveluksista järjestelmälliseen lahjontaan. Korruptiota voi esiintyä yhteiskunnan kaikilla alueilla; esimerkiksi virkamiesten, poliitikkojen tai liike-elämän (taikka perheen ja suvun! – Viljon huomautus) piirissä. Henkilö voi väärinkäyttää saamaansa valtaa myös yhteisöissä ja yrityksissä, esimerkiksi yrityksen työntekijä voi ostaa yritykselle tuotteita ylihintaan hänet lahjoneelta yritykseltä. Korruptio liittyy usein ammattimaiseen rikollisuuteen, mutta se voi olla myös satunnaista ja kertaluontoista. Korruptio on maailmanlaajuista, joskin sen rangaistavuus ja lainopillinen määritelmä vaihtelevat maasta ja oikeusjärjestelmästä toiseen. (Transparency International)

Mutta onko totta, että Venäjän pääministerillä on sellaisia ylenpalttisia rikkauksia, jotka eivät mitenkään selity hänen korkean asemansa, ammattitaitonsa eikä elämänuransa kautta, vaan – päinvastoin – herättävät epäilyksiä korruptiosta? Eikö hän ole pysynyt kaidalla polulla? Vai onko hän joutunut tarkoituksellisen ja systemaattisen mustamaalauksen kohteeksi vain sen vuoksi, että hän on niin korkealla maan poliittisessa hierarkiassa?

Viljo täsmensi.

”Tämä on eilisten mielenosoitusten ydinkysymys. Mikä on totta? Mikä on disinformaatiota? Mitä Dmitri Medvedev todella omistaa?”

Joka tapauksessa on selvää (kuten dosentti Luukkanen kirjoitti), että korruptiomielenosoituksista ei tullut kuitenkaan mitenkään kaunista katseltavaa sillä sisäasianministeriön OMON-joukot käyttivät surutta väkivaltaa ja eivätkä erotelleet sivustakatsojia tai aktivisteja.

”Seuraukset voivat olla arvaamattomia.”

Tässä Viljo Vähänen on varmasti aivan oikeassa.

Massiiviset, huippuunsa varustetut poliisijoukot tekivät ilkeän vaikutuksen (kotoisissa televisioruuduissa) eivätkä jättäneet mitään arvauksen varan.

Oli tosi kysymyksessä.

Mutta MIKSI?

Miksi joku on (olisi) turvautunut korruptioon? Miksi pahan houkutus on niin suuri? Aina se herättää pahaa verta. Suuttumusta ja väkivaltaa.

Kaikkialla!

530. Sanapilvet 170327

Retoriikantutkija Jouni Tilli on käynyt läpi kunnallisvaaliehdokkaiden lupaukset ja muodostanut niistä sanapilviä (Puolueiden sanapilvet, Suomen kuvalehti.fi).

Se on hauska nimitys puolueohjelmille. Nehän ovat täynnä sanoja. Vaatimuksia. Lupauksia. Uskollisuudenvaloja. Juhlapuhetta ja arkisia huokauksia.

Aavistuksia, arvauksia ja kolpakkostrategioiden höyryjä.

Viljo Vähäsellä oli oma käsityksensä vaaliohjelmista.

”Parhaimmillaan ne ovat täynnä ihan tavallista puhetta. Sellaista mitä me kuulemme Pataässässä. Ei niillä ole juuri mitään merkitystä. Pilvet ovat pilviä. Riippuu siitä, mistäpäin tuuli käy. Ja kuinka kovasti tuulee.”

- Mutta eivätkö juuri puoluekohtaiset sanapilvet ole merkittäviä? Paljastavathan ne jälleen kerran sen, kuinka meilläkin puolueet asettuvat nätisti vanhalle oikeisto-vasemmisto akselille taikka  - jos hienommin sanotaan – ideologiselle perusskaalalle …

”Jees. Kyllä retoriikantutkija on oikeilla jäljillä. Sanapilvet kertovat siitä, mitä puolueissa puhutaan ja ehkä ne ovat siinä suhteessa jonkinlaisia ilmapuntareita. Jokaisella (tai lähes jokaisella) kunnallisvaaliehdokkaalla on puolueleima otsassaan ja kielenpäässään. Se paljastuu lupauksissa. Mutta edelleenkin on tärkeämpää nähdä ja kuulla, kuka puhuu, kuin se mitä hän sanoo. Jos puhuja astuu liian kauas puolueraamistaan, hän menettää uskottavuutensa. Hänen tähtensä sammuu. Toisinajattelevien kohtalo on tunnetusti aika surkea, vaikka juuri heissä, toisinajattelussa on yhteiskuntadynamiikan ydin …”

- Se on suuren luokan paradoksi …

”Aivan. Näyttää helposti siltä, että jokin yhteinen suuri asia olisi yhteiskunnan (tai yhteiskuntien) voimatekijä … siis se, mikä pitää koossa ja minkä varassa edistystä tapahtuu … mutta on ilmeistä, että se onkin lopulta vain silmänlumetta, harhaa … toiveiden pilvenhattara …”

Tuntui siltä, että Viljo Vähänen alkoi olla eksyksissä.

MUTTA      

”Luin tarkkaan Rooman julistuksen. Ajattelin sitä sanapilvenä. Euroopan sanapilvenä. Euroopan johtajien yhteisenä vaaliohjelmana.”

”Ensivaikutelma oli vahva. Rauha. Vapaus. Demokratia. Ihmisoikeudet. Oikeusvaltio. Siinähän on kaikki kohdallaan. Voiko suuren yhteisen asian paremmin sanoa! Ajattelin, että jokaisen suomalaisen puolueen kunnallisvaaliehdokas ja jokainen itsenäisenä ja irrallisena esiintyvä ehdokas voisi allekirjoittaa nuo sanat yhtä suurella sydämellä ja vakaumuksella kuin Suomen pääministeri ja 46 muuta Euroopan johtajaa. Eikö se olisi todellinen jättipilvi!”

”Toinen lukeminen alkoi nostaa epäilyksen pilviä”

Unionimme on yhtenäinen ja jakamaton.

”Voisiko se olla totta? Voisiko se olla mahdollista?”

”Miksi nuo sanat tuntuivat tutuilta?”

- Ei. Älä etsi sitaatteja menneisyydestä. Älä kaiva esiin niitä, jotka ovat vannoneet uskollisuuttaan ja urhoollisuuttaan juuri noilla sanoilla …”

”Oukei. Olet oikeassa. Juhlatunnelmaa ei sovi pilata. On ehkä parempi ajatella vain erivärisiä sanapilviä eikä edes kuvitella yhtä, moniväristä juhlapalloa”

- Varmaankin tarkoitat, että sellainen olisi Euroopan pelastus?

”En tarkoita. Juuri sitä epäilen … ja  muistelen Jean-Babtiste Durosellen kirjaa vuodelta 1992 Tout empire périra. (Paris. Armand Colin Éditeur)

529. Veritulpan jälkeen 170323

Suomessa korkean syntyvyyden kausi alkoi loppukesällä 1945 ja korkeimmillaan syntyvyys oli heti kauden alussa elo-syyskuussa 1945. Toistaiseksi eniten uusia suomalaisia tuli maailmaan 24.8.1945, jolloin syntyi elävänä 495 lasta. Syynä tähän oli se, että pääosa rintamamiehistä oli kotiutettu 9 kuukautta eli raskauden keston verran aiemmin, vuoden 1944 lopulla. Suurimmaksi suurista ikäluokista tuli Suomessa kuitenkin ikäluokka 1947.

Toisessa elämässään Viljo Vähänen ei kuulunut itse suuriin ikäluokkiin eikä tiedossamme ole hänen asemaansa Suomen sisällissodan aikaisessa ikäpyramidissa eikä myöskään vuoden 1909 vastaavassa tilastossa, vaikka tiedämme kyllä, että juuri tuona vuonna – siis Venäjän vallan aikana – syntyi melkein tarkalleen yhtä monta lasta kuin itsenäisessä Suomessa vuonna 1945.

Viljo oli kuitenkin seurannut silmä kovana, kuinka suurten ikäluokkien muodostama veritulppa oli kulkenut läpi Suomalaisen yhteiskunnan. Se on näkynyt selvänä pullistumana ikäpyramideissa joita tilastotieteilijät ovat piirtäneet 1940-luvulta lähtien – ja jos dataa on löytynyt, paljon sitä varhaisemmiltakin vuosilta.

”Pelkäsin kaiken aikaa, että suuret ikäluokat purkautuisivat ulos pyramidista ja räjäyttäisivät hajalle koko yhteiskunnan.”

Näin ei ole tapahtunut. Onneksi.

Siitä kertoo Juha Siltala uusimmassa kirjassaan ”Keskiluokan nousu, lasku ja Pelot” (Otava 2016).

Suuret ikäluokat ehtivät kokea nousevien ja täyttyvienkin odotusten vaiheen siinä missä nuoremmat ovat jo joutuneet sopeutumaan niukkenemiseen. Samaan aikaan kun eläkkeiden taso on noussut, nuorimpien ikäluokkien tulokehitys on pysähtynyt ja kääntynyt jopa lievään laskuun. Suuret ikäluokat siis olivat keskiluokkaisia työikäisinä ja eläkeikäisinä.

”Mutta nyt on syntymässä uusi pelko, ehkä aikaisempaa suurempi, mullistavampi”, Viljo jatkoi, kun lähestyimme kirkkaassa kevätauringossa Ryssänkärkeä.

”Mitä tapahtuu veritulpan jälkeen?”

”Voimme tietysti olla ikionnellisia siitä, etteivät suuret ikäluokat aiheuttaneet täystuhoa kulkiessaan läpi suomalaisen yhteiskunnan – ja koko sotaisan maailman. Raamit kestivät, vaikka joutuivatkin kovalle koetukselle. Maailma välttyi uudelta suursodalta. Hyvä niin.”

”Mutta (jos professori Siltalaan on uskominen, ja miksipä ei olisi) edessä saattaa olla aivan uudenlainen, koko poliittista kulttuuria uhkaava rakenteellinen ongelma. Keskiluokka, joka on parin sadan vuoden aikana osoittautunut dynaamiseksi voimavaraksi (riippumatta geopoliittisista tai ideologisista kehyksistä), on hajoamassa pirstaleeksi ja menettämässä olemassaolonsa oikeutuksen. Silloin se ei olisikaan enää reaalinen tai piilotajuntainen aarreaitta, josta löytyisi yhä uudestaan ja uudestaan oivallisia ratkaisuja poliittisiin ja yhteiskunnallisiin ongelmiin, vaan siitä itsestään muodostuisi tuhoisa taistelutanner.”

”Yhteiskuntien äärilaidat kasvavat. Yhä kasvava osa keskiluokasta vajoa numeraalisesti massiivisen passiivisten ja toivottomien ihmisten ja yhteisöjen luokkaan, ja pienempi, mutta kuitenkin myös kasvava joukko, tarrautuu kiinni siihen oljenkorteen ja houkutukseen, jonka varassa superrikkaiden, omissa puutarhoissaan elävien yläluokkalaisten joukko jatkaa kasvamistaan.”

”Veritulpan tuhot voidaan estää järkevällä ja hallitulla politiikalla, mutta perusrakenteita murskaavalle laajenemiselle ei ole parannuskeinoa. Näemme kyllä, mitä on tapahtumassa, mutta emme voi sille mitään.”

”Eikä kosmologian perusteoriasta, joka koskee universumin jatkuvaa, alati kiihtyvää laajenemista, ole juurikaan lohtua. Päinvastoin.”

Viljo Vähänen ei kuitenkaan antanut epätoivon varjon pimittää aurinkoista päiväänsä, kun lähestyimme jälleen Kasinon rantaa.

”Onneksi ihmiselämä on niin lyhyt. Vain silmänräpäys. Kosmoksella on oma aikataulunsa. Sen mukaan suurilla ikäluokillakin on aina ollut valoisa tulevaisuus. Tuskinpa se nytkään miksikään muuttuu.”