521. Viimeinen naula 170308

Tasavallan presidentti Urho Kaleva Kekkosen (1900-1986) arkussa on monta naulaa.

Moni olisi varmaankin halunnut lyödä sen viimeisen naulan, jonka jälkeen edes hänen haamunsa ei olisi enää päässyt kummittelemaan kansalaisten keskuudessa ja häiritsemään politiikan arkipäivää.

Kekkonen on Suomen historian pitkäaikaisin presidentti. Hän on ensimmäinen henkilö, joka toimi tasavallan presidenttinä kaksi kokonaista kautta ja ainoa, joka on valittu toimeensa useammaksi kuin kahdeksi kaudeksi, mikä ei perustuslakiin eli entiseen Suomen hallitusmuotoon myöhemmin tehdyn muutoksen ja nykyisen Suomen perustuslain mukaan olisi enää mahdollistakaan. Kekkonen toimi myös pääministerinä viisi kertaa. Presidentin valitsijamiehenä, kansanedustajana ja ministerinä Kekkonen oli valitsemassa Kyösti Kalliota vuonna 1937, Risto Rytiä vuosina 1940 ja 1943, Gustaf Mannerheimia vuonna 1944 sekä J. K. Paasikiveä vuonna 1946.

Eräs viimeisimmistä naulanlyöjistä väittää näkevänsä, että Kekkonen hiihtää edelleen. Hän sanoo oivaltaneensa jo 1940-luvun puolella (ilman laajempia perusteita), että Kekkonen oli ryssän liehittelijä ja toimi edistääkseen omaa etuaan sivuuttaen isänmaan edun.

Sitä naulaa olisi moni muukin halunnut olla lyömässä jo useamman vuosikymmenen ajan.

Viljo Vähänen ei ole koskaan kuulunut siihen joukkoon.

Kun yöllä oli jälleen satanut paksu kerros valkoista lunta ja jouduimme melkein kahlaamaan siinä lähestyessämme Ryssänkärkeä, Viljo halusi purkaa sydäntään.

Harmistuneena. Tottakai.

”Olin jo tuudittautunut siihen uneen, että Urkki saisi lopultakin levätä rauhassa. Mutta ei. Eikös vain ajan henkeen kuulu, että nyt on jokaisella vapaus ja oikeus puhua suunsa puhtaaksi ja sanoa julki oikea totuus myös Kekkosesta. Mitä rohkeammin, sen parempi!”

Viljo oli tuohtunut blogikirjoituksesta ”Kekkonen hiihtää”.

Ei sen vuoksi, että siinä olisi jotakin uutta tai ihmeellistä. Kekkos-vihallahan on tunnetusti syvät juuret. Vaan sen vuoksi, että blogisti (jolla on päivittäin 3000 lukijaa) katsoo juuri nyt, kun maailmankirjat ovat harvinaisen sekaisin, asiakseen muistaa, että oikeastaan kaikki on Kekkosen syytä ja että hänen petollinen ja vaarallinen latunsa on edelleen näkyvissä.

Hän muistuttaa lukijoitaan myös siitä, että Kekkos-vihalla on eräiden suomalaisten kohdalla vankat, ideologiset juurensa.

Useita kertoja ja kohdin laajastikin olen kertonut, että isäni ja hänen sukunsa olivat poikkeustapauksia, koska heillä oli Stalinin terrorin tuhoamien lähisukulaisten takia kovaa henkilökohtaista kaunaa kaikkea bolshevismia kohtaan; he siis olivat Pietarin lähistölle kiipeliin jääneitä suomalaisia.

Viljo oli vakuuttunut siitä, ettei hiihtäjä-blogisti lyönyt viimeistä naulaa UKK:n arkkuun, vaan että innokkaita naulaajia ilmestyy lähi aikoina lisää, kun politiikan näyttämölle ilmestyy uusia hahmoja niin meillä kuin muuallakin maailmassa.