Venäjä ei tahdo millään mahtua
maailmankartalle. Se on liian iso. Suuri ja mahtava. Pinta-alaltaan. Mutta ei
väestöltään (sijalla 9) eikä taloudeltaan (sijalla 7).
Geopoliittiselta painoarvoltaan Venäjä
on supervalta. Yhtä mahtava kuin Amerikka, Eurooppa tai Itä-Aasia.
Nykyistä Venäjää ei voi ymmärtää ilman
sen historiallisia juuria. Se ei leijaile trollien hämärässä, vaan seisoo
tukevasti menneisyytensä peruskalliolla.
Esihistoriallisina aikoina Etelä-Venäjän
suurilla aroilla asui hajanaisia vaeltavien paimentolaisten heimoja. Antiikin
aikaan Kaspian aroilla asuivat skyytit. 700-luvun
eaa. jälkipuolella antiikin Kreikan kauppiaat välittivät Venäjän alueelle vaikutteita omasta
yhteiskunnastaan Donin ja Tamanin
niemimaan kauppapaikkojen kautta. 200-
ja 500-luvuilla eaa. Krimin itäosissa
sijainnut Bosporoksen valtakunta, hellenistinen Kreikan siirtokuntia seurannut politeia jäi hunnien ja muiden sotaisten paimentolaisheimojen toistuvien hyökkäysten
alle. Turkkilainen kansa, kasaarit, hallitsi
Volgan eteläosien jokialueen aroja Kaspianmeren ja Mustanmeren välissä 700-luvulle saakka. (Wikipedia)
Sitten seurasivat toisiaan Kiovan Venäjä,
Moskovan Venäjä, Venäjän keisarikunta, Neuvosto-Venäjä, Neuvostoliitto ja
Putinin Venäjä.
Venäjän profiili on kuin lattiasta
kattoon ulottuva alttariseinä.
Pinta täynnä kirkollisten ja maallisten
pyhien kuvia. Takana, piilossa tavallisten ihmisten uteliailta katseilta, mystillistä,
alati vaihtuvaa muminaa ja kuminaa.
Alttariseinän takana on kautta aikojen
suunniteltu isänmurhia ja pantu niitä myös käytäntöön
ryhmäajatteluteorian mukaisessa järjestyksessä.
Näin tapahtuu tänäkin päivänä.
Kaanien (veljesten) välinen valtataistelu
on perusluonteeltaan ikuista. Se on yhtä vanhaa kuin Venäjän idea ja
Venäjän historia.
On sen vuoksi paikallaan palauttaa
mieleen se noin 150 vuotta kestänyt prosessi, jonka aikana historiallinen
Venäjä siirtyi viimeisimmän muutoksen myötä nykyaikaan.
Siitä prosessista löytyy myös vastauksia
kahteen tuoreimpaan murrosprosessiin, joiden keskellä maailma juuri nyt elää:
(1) Krim ja (2) Donald Trump.
Mutta jääköön sen pohdinta vielä toistaiseksi
alttariseinän takaiseksi salaisuudeksi.
1. Useimmat tai kaikki klaanin jäsenet
omaksuivat käsityksen haavoittumattomuudesta, mikä loi yltiöoptimismin tunteen
ja rohkaisi äärimmäiseen riskinottoon.
2. Pyrittiin yhdessä ”järkeistämään”, jotta
voitaisiin jättää huomiotta varoitukset, jotka olisivat saattaneet johtaa
siihen, että klaanin jäsenet olisivat ryhtyneet arvioimaan uudelleen jo tehtyjä
päätöksiä.
3. Klaanin sisäistä moraalia ei asetettu
kysymyksenalaiseksi, minkä takia jäsenet olivat taipuvaisia jättämään huomiotta
päätöksensä eettiset ja moraaliset seuraukset.
4. Klaani alkoi muodostaa stereotyyppisiä kuvia
kilpailijoistaan ja vihollisistaan joko siten, että nämä olivat niin pahoja,
ettei todellisiin neuvotteluyrityksiin kannattaisi ryhtyä, tai siten, että he
olivat niin heikkoja ja typeriä, että heidän lyömisekseen kannatti ottaa vaikka
kuinka suuria riskejä.
5. Alettiin painostaa suoraan niitä jäseniä,
jotka ilmaisivat voimakkaasti mielipiteensä mitä tahansa klaanin omaksumaa
stereotypiaa, harhakuvaa tai tekoa vastaan, ja tehtiin heille selväksi, että
sellainen erimielisyys oli vastoin klaanin jäseniltä odotettua lojaalisuutta.
6. Harjoitettiin itsesensuuria, jolla estettiin
poikkeamat ryhmäyhtenäisyydestä ja pyrittiin rajoittamaan minimiin jokaisen
jäsenen halu nähdä omat epäilyksensä ja vasta-argumenttinsa tärkeiksi.
7. Itsetekoiset ”mielipidevartijat” alkoivat
suojella klaania poikkeavalta informaatiolta, mikä olisi saattanut särkeä
päätöksenteon tehokkuutta ja moraalisuutta koskevan yhteishengen.
(ks. Weijo Pitkänen, ”Isänmurha idässä”,
Ulkopoliittisen instituutin julkaisuja nro 5, Helsinki 1996, ss.136-137).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti